Mikä olisi hyvä valinta vuoden 2023 sanaksi? ‘Anteeksi’, ehdotti toimittaja-satiirikko Tuija Siltamäki TV1:n Kulttuuricocktailissa.
– Joka viikko joku joutuu pyytämään jotain julkisesti anteeksi. Seuraavaa anteeksipyyntöä odotellessamme arvioidaan anteeksipyynnön oikea-aikaisuutta, vakuuttavuutta ja aitoutta.
Osa kuluneen vuoden anteeksipyynnöistä: tapaus perussuomalaiset ministerit, tapaus demarien puoluesihteeri, tapaus ex-tangokuningas, tapaus viihdeartisti, tapaus päätoimittaja.
Jokaiselle julkista keskustelua seuraavalle lienee iskostunut selkäruotoon asti, kuinka tärkeää on pyytää anteeksi piirulleen oikein. Ja jos ei, asiasta on riittämiin vinkkejä (olenpa laatinut sellaisia itsekin) sekä kriisiviestintäapua hyvään hintaan.
Samalla julkiset anteeksipyynnöt herättävät epäluuloja laskelmoinnista ja keinotekoisuudesta. Niistä puhutaan usein performansseina eli esityksinä.
Julkisiin anteeksipyyntöihin on rakennettu sisään paradoksi: niitä pidetään välttämättöminä ja samalla niitä avoimesti halveksutaan. Näin toteaa toukokuussa 2023 valmistuneessa valtiotieteiden gradussaan julkisia anteeksipyyntöjä ja mediaskandaaleja perannut Elli Pukkinen.
Julkiset anteeksipyynnöt ovat osoitus yhteiskunnan kasvaneesta avoimuudesta ja valtaapitävien tilivelvollisuudesta. Toisaalta niistä on tullut yhä selkeämmin median puheenaiheita.
1990-luvulta lähtien amerikkalaiset talk show’t ja 2000-luvulla myös sosiaalinen media ovat rakentaneet anteeksipyyntötapauksissa selkeät roolit niin väärintekijälle kuin yleisölle.
Siltamäki on tuskin yksin sen näkemyksen kanssa, että sanan ‘anteeksi’ lataus tuntuu kasvavan vuosi vuodelta. Ilmiönä anteeksipyynnöt tuskin ovat katoamassa mihinkään. Mutta kuinka paljon median tai yleisön kannattaa niitä kytätä ja ruotia?
Moraaliset kysymykset kuitataan tyrmistyspornolla
Julkisen anteeksipyynnön ytimessä on yhteisesti jaetun moraalikoodin rikkominen, sanoo Helsingin yliopiston viestinnän professori Johanna Sumiala puhelinhaastattelussa.
Moraalikoodin rikkomiseen reagoidaan yleisesti tyrmistyksellä. Tyrmistyminen on yhteisöille tärkeää, jotta epäoikeudenmukaisuuksiin voidaan puuttua, kirjoittaa arvoihin perehtynyt filosofi C. Thi Nguyen. Anteeksipyyntötapauksissa moraalinen tyrmistys kääntyy kuitenkin lähes poikkeuksetta ilmiöksi, jota Nguyen kuvailee moraaliseksi tyrmistyspornoksi.
Kuohuttavien tapausten myötä voisimme pysähtyä pohtimaan yhteiskunnan moraalia eli erilaisia sääntöjä, joiden vuoksi yhteiselämä muiden ihmisten kanssa on edes ajoittain siedettävää. Me voisimme ravistella tekopyhyyttä.
Tällainen ajatustyö vie aikaa ja on huomattavan vaikeaa. Usein tyydytäänkin kokemaan voitonriemuista ja omahyväistä lällättelyn nautintoa. Rynnätään yksissä tuumin (vailla tuumaamisen häivääkään) junttaamaan häpeäpaaluun yksi yksittäinen ihminen, teidän puolestanne tyrmistelty, skrollataan eteenpäin.
Moraalisesta pohdiskelusta tulee halpaa moralisointia.
Anteeksipyynnön vaatiminen on vallankäyttöä
Se joka ottaa oikeudekseen vaatia toiselta anteeksipyyntöä, ottaa hierarkiassa ylemmän aseman, Sumiala toteaa.
Anteeksipyynnön vaatiminen on aina vallankäyttöä.
Media käyttää merkittävää valtaa anteeksipyyntötapauksissa, todetaan Pukkisen gradussa. Vaikka media mielellään näyttäytyy tapahtumien neutraalina välittäjänä ja kommentaattorina, tosiasiassa se usein ottaa tuomarin roolin: kertoo kenen pitää pyytää anteeksi ja läpäiseekö anteeksipyyntö kriteerit.
Tänä syksynä tuomareiksi ovat tarjoutuneet erityisesti iltapäivälehtien kolumnistit. Esimerkiksi konserttitalo on kieltäytynyt tuomioistuimen roolista, kun teot on sovitettu rikosoikeudessa. Valtakunnassa korkeinta moraalista valtaa käyttävät ilmeisesti omiin mielipiteisiinsä erehtymättä tukeutuvat näkökulmakirjoittajat.
Anteeksipyynnön vaatiminen ei eroa kostamisesta, kirjoittaa toimittaja Jill Lepore aikakauslehti New Yorkerissa someanteeksipyyntöjä käsittelevässä artikkelissaan.
Kun media yrittää pakottaa väärintekijän oikeanlaiseen julkiseen katumukseen, anteeksipyyntö muuttuu valtakamppailun välineeksi ja pyytäjä altistetaan julkisesti nöyryytettäväksi, huomauttaa Pukkinen gradussaan.
Anteeksipyyntötapaukset voivat avata laajempaa keskustelua
Tuottaako anteeksipyyntöön pakottaminen moraalisemman yhteiskunnan?
Professori Sumialan mukaan ongelmallista on median keskittyminen yksittäistapauksiin. Mitä anteeksipyynnöistä seuraa? Tyhjenevätkö ne kauniiksi sanoiksi? Sumiala kysyy.
Yhden tapauksen riepotteleminen herättää skeptisyyttä. Se tuntuu älyllisesti epärehelliseltä, jos samaan aikaan ei analysoida, mitkä laajemmat ilmiöt kulttuurissamme tekevät mahdolliseksi tai jopa palkitsevat moraalittomia ja moraalisesti ristiriitaisia tekoja.
Olemmeko sekoittaneet keskenään vastuun peräämisen ja anteeksipyynnön tivaamisen?
Retrospektiivisen ruoskinnan sijaan voisimme seurata tekoja: mikä muuttuu jatkossa?
Ja mitä jos media, kolumnistit ja somekommentaattorit pöyristyisivät anteeksipyyntöjen esille tuomista ongelmista ja kovistelisivat niistä asiaankuuluvia johtajia:
Miksi seksuaalinen ahdistelu on maan tapa jopa työpaikoilla? Seuraavaksi voisi syynätä alat, joilla tutkitusti häirintää koetaan eniten (kaupoissa 35% naisista; hotelleissa ja ravintoloissa 32%).
Miten rasistiset ennakkoluulot voivat heti työelämän alussa estää nuorta saamasta tet-paikkaa?
Jos kaikki huumeiden käyttö rahoittaa kansainvälistä rikollisuutta, miksi yhteiskunnallinen ongelma nähdään täysin eri tavoin riippuen siitä, ovatko käyttäjät katujen köyhiä vai hyvinvoivaa läppäriväkeä?
Miksi eläinten väkivaltainen kohtelu ja tappaminen on teollisessa mittakaavassa ok, mutta yksittäistapauksissa pöyristyttävää? Helsingin Sanomat ottikin marraskuisessa pääkirjoituksessaan kantaa eläinoikeuksien yhteismitattomuuteen.
Anteeksipyyntö on hieno kulttuurinen käytäntö.
Professori Johanna Sumiala
Ratkaisu ei ole anteeksipyytämisen lopettaminen. Jotkut tosin ovat niin jo tehneet ja rakentavat häpeämättömyydellään menestyksekästä poliittista uraa eri puolilla maailmaa presidenttitasolla asti.
Toimittaja Lepore esittää ajatuksen, että yleinen armottomuus voi tuottaa uutta katumattomuutta. Siinäpä vasta anteeksipyytelemätön tyyppi! Haluammeko keskuuteemme lisää öykkäröinnillään ylpeileviä vallankäyttäjiä?
Viestinnän professori Sumiala haluaa omien sanojensa mukaan ”puolustaa anteeksipyytämistä”. Anteeksipyyntö on hieno kulttuurinen käytäntö, hän pohtii. Se antaa – antaisi – koko yhteiskunnalle mahdollisuuden itsetutkiskeluun.
Katumus ja virheiden sovittaminen on ihmisten välisen kanssakäymisen ytimessä. Ihmiset ovat evoluution myötä oppineet, että katumuksen ilmaisulla on varsin luotettava yhteys siihen, kuinka todennäköisesti väärintekijä toistaa tekonsa, toteaa moraalifilosofi Tuomas Salonen eläinoikeuspodcastissa, jossa keskustellaan anteeksiantamisesta harvinaisen paneutuneesti ja kiihkottomasti.
Anteeksiantaminen on suremista
Onko anteeksiantamattomuus ylevää? Anteeksipyynnössä otetaan kontolle tuotettu tuska, mutta se ei koskaan pysty tekemään tekemättömäksi sitä, mitä on tapahtunut, kirjoittaa toimittaja Lepore.
Anteeksiantaminen onkin omalla tavallaan suremista.
Hiljattain edesmennyt presidentti Martti Ahtisaari muistetaan panoksestaan vakavien, monisyisten konfliktien ratkaisemiseksi.
Ahtisaaren marraskuisessa kuolinilmoituksessa siteerattiin Etelä-Afrikan apartheid-sortoa todistanutta arkkipiispa Desmond Tutua:
”Ainoa tapa olla ehjä, terve ja onnellinen ihminen on antaa anteeksi.”
Olisiko tarjota vinkkilistaa: näin annan anteeksi?