Maastohiihtomaailma odotti alkukaudesta 2006–2007 kuumeisesti aivan uutta haastetta. Kiertueen tulokkaan Tour de Skin viimeinen etappi eli Alpe Cermisin laskettelurinne yli 400 nousumetreineen herätti vähintään kunnioitusta.
– Siihen suhtauduttiin jopa pelonsekaisesti. Olin käynyt monta kertaa Val di Fiemmessä, mutta en nimen kuullessani osannut heti edes yhdistää, mistä rinteestä oli kyse, muistelee Suomen maajoukkuevalmentajiin tuolloin kuulunut Eero Hietanen, rovaniemeläisen Santasportin valmennuspäällikkö.
Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n tuolloinen maastohiihdon kilpailunjohtaja Jürg Capol oli ideoinut päätösetapin yhdessä toisen lajivaikuttajan, FIS:n maastohiihtokomiteassa pitkään puhetta johtaneen hiihtolegendan Vegard Ulvangin kanssa.
– Saunoimme Vegardin luona Oslossa elokuussa 2004 ja suunnittelimme loppunousun. Joimme samalla pari pulloa olutta, Capol muistelee.
– Vastustustakin oli paljon. Esimerkiksi Suomen silloinen päävalmentaja Magnar Dalen ei peitellyt sitä, ettei pitänyt loppunousun ideaa järkevänä.
Katsotuin osakilpailu
Vaikka loppunousulla ei sinänsä ole mitään tekemistä normaalin kilpahiihdon kanssa, sittemmin pitkään FIS:n markkinointijohtajanakin toiminut Capol muistuttaa, että se on alusta saakka ollut maastohiihtokauden katsotuin maailmancupin tv-osakilpailu.
– Olimme Vegardin kanssa tietysti huolissamme siitä, miltä se näyttäisi televisiossa. Kuolisiko hiihtäjien vauhti radan kovimmissa kohdissa kokonaan?
Nousukulma Alpe Cermisissä on pahimmillaan 28 prosenttia.
Capol kertoo, että toinen vaihtoehto päätösetapiksi oli kaunis reitti Italian Cortinasta Toblachiin.
– Se ei kuitenkaan olisi ollut samanlainen spektaakkeli. Alpe Cermis on hiihdossa nykyään käsite siinä kuin pyöräilyssä Tourmalet'n tai Mont Ventoux'n nousut, ja nimenomaan maantiepyöräilyn klassikoista haimme Vegardin kanssa mallia.
Huhu alkoi levitä
Hietanen kertoo, että ilmassa oli paljon epätietoisuutta, kun joukkueet saapuivat viimeiselle kisapaikkakunnalle eli Val di Fiemmeen. Hiihtäjät olivat korkeintaan käyneet loppunousun alla tai nousseet sitä palan matkaa. Rataa ei ollut ensimmäisellä kerralla edes merkattu sinisellä maalilla kuten sittemmin.
– Alkoi levitä huhua, että jotkut joukkueet saattaisivat mennä mäen ylös nousukarvoilla, Hietanen kertoo.
Vuonna 2007 ei vielä tunnettu nykyisiä niin sanottuja skinisuksia, vaan kyse oli erikseen hankittavista nousukarvoista, jotka kiinnitettiin suksien pohjiin pitoalueille.
– Magnar (päävalmentaja Dalen) laittoi minut ja Vesa Mäkipään (maajoukkuevalmentaja) hankkimaan ihan urheilukaupasta tällaisia karvoja ja testaamaan, kumpi olisi parempi: perinteinen hiihto nousukarvoilla vai luisteluhiihto?
Miehet saapuivat mäelle, kun oli jo pilkkopimeää ja ryhtyivät töihin. Hietanen muistelee, että paikalla oli muitakin joukkueita testaamassa samoja asioita.
– Idea oli siis se, että kun helppo pätkä stadionilta nousun alle olisi hiihdetty, luistelusuksiin olisi kiinnitetty ne karvat. Kiinnittämiseen meni testissämme noin 40 sekuntia. Suksenvaihto oli kiellettyä, Hietanen kertoo.
Capol sai vihiä
Hietanen ja Mäkipää nousivat rinnettä 1–2 minuutin pätkissä niin, että toinen meni perinteistä nousukarvat pohjissa, toinen vapaalla hiihtotavalla. Urakka oli melkoinen.
Samaan aikaan rinneaktiviteetit kantautuivat myös johtaja Capolin korviin.
– Lähetin saman tien kaikkien johtavien maiden päävalmentajille tekstiviestin, jossa kerroin, että koko osuus on mentävä vapaan tekniikalla eikä nousukarvoja sallita ja niiden käyttö aiheuttaa hylkäyksen, Capol sanoo.
Hietanen muistelee kellon olleen jo noin kymmenen illalla, kun kaikkensa antaneet koutsit saivat kyseisen viestin Magnar Dalenilta. Työ oli ollut turhaa, mistä Hietanen toteaa Dalenin olleen jopa aavistuksen nolona. Se kuitenkin kävi selväksi, että nousukarvat eivät olisi olleet voittava käsi.
– Sen me pystyimme kertomaan joukkueelle ihan testiaikojemmekin perusteella, että ainoa järkevä tapa nousta ylös on kuitenkin vapaa.
Suomen osalta Tour-traditio käynnistyi komeasti, sillä Virpi Kuitunen (nyk. Sarasvuo) voitti kokonaiskilpailun.