Latua!
Hiihtokausi käy kuumimmillaan ja laduilla kiehuu. Jokavuotinen laturaivo on vallannut maamme niemet, notkelmat ja pururadat.
Ärsyttäähän se, kun alamäessä koikkelehtii kävelijä vastaan. Pelästyttääkin, jos itse suksii suorastaan maailmancupin hiihtäjien vauhdissa.
Suhteeton sivullisille huutaminen ei varmaan koskaan ole hyödyllistä.
Laduilla kuuluu hiihtää eikä kävellä. Mutta raivoaminen kuulostaa ylimitoitetulta toiminnalta. Suhteeton sivullisille huutaminen ei varmaan koskaan ole hyödyllistä.
Eikä raivo jää laduille. Kevään tullen raivostuttavat pyöräilijät. Ratissa raivotaan ympäri vuoden. Sähköpotkulautailijoille vasta raivotaankin.
Kuppi menee siis nykyään itse kullakin herkästi nurin laduilla ja kaduilla. Miten tässä näin kävi?
Jos raivoaa usein, raivo iskee herkemmin.
Raivo alkaa vihasta. Vihan tehtävä on pitää huolta, että yksilö ei tule alistetuksi. Tunne kertoo, että jokin raja ylittyi.
Vihan pitää purkautua. Jos sitä ei päästä ulos, se kasautuu ja purskahtaa lopulta hallitsemattomasti ilmoille. Purkamiselle on muitakin tapoja kuin huutaminen. Voi kokeilla tunteen sanoittamista, hengittelyä tai ulkoilua.
Hiihtämään ei tosin kannata mennä, jos puhkuu jo valmiiksi vihaa kanssaihmisiä kohtaan.
Ennen ajateltiin, että kunnon raivoaminen vapauttaa. Nykytiedon mukaan vihainen käytös itse asiassa ruokkii vihaa. Jos raivoaa usein, raivo iskee herkemmin.
Yksi vihaa aiheuttava ajattelumalli on, että on itse pienine puuhineen tärkeämpi kuin toiset.
Ja moni raivoaa paljon jopa julkisesti, omalla nimellään ja omilla kasvoillaan.
Esimerkiksi Facebookin algoritmit ovat aikaisemmin kannustaneet tunteiden, varsinkin vihan ilmaisuun. Vihaisen sormi täräyttää enteriä tehokkaammin ja useammin kuin iloisen.
Yksilökeskeinen yhteiskunta saa ajattelemaan, että ladut ja kadut ovat täällä vain minua varten. Yksi vihaa aiheuttava ajattelumalli on, että on itse pienine puuhineen tärkeämpi kuin toiset.
Minä kuljen loogisesti ja muut haahuilevat.
Minä osaan käyttäytyä, paitsi ehkä silloin, kun pakokauhuisen eläimen lailla kiirehdin jonnekin. Silloin rynnin metroon ennen kuin kukaan pääsee ulos tai teen veemäisiä peliliikkeitä moottoritien liittymässä.
Mutta törttöilyni on sallittua, koska kiireeni on tietenkin tärkeämpää kuin muiden kiire. Stressaantunut ei osaa asettua toisen asemaan.
Välinpitämättömyyttä osoittavat myös monet raivonpuuskan laukaisevat asiat, kuten laduilla kävely tai tien tukkeeksi jääminen.
Toisten huomioon ottaminen puolin ja toisin ei ilmeisesti kuulu enää repertuaariimme.
Vaikka raivo tuntuu vellovan nykyään kaikkialla, on sitä ennenkin osattu.
Joskus 2000-luvun alkuhämärissä todistin, kuinka vesijuoksun harrastaja ja kuntouimari ottivat railakkaasti yhteen Riihimäen uimahallissa.
En muista, kumpi oli eksynyt väärälle radalle. Sen muistan, että teini-ikäinen ystäväni pani uimarit ruotuun huomauttamalla: Koettakaa käyttäytyä. Aikuiset ihmiset.
Ja hänhän oli oikeassa. Aikuisilta ihmisiltä voi vaatia, että toista kohtaan käyttäydytään asiallisesti silloinkin, kun pään sisällä kiehuu. Ystävällisen huomauttamisen ja silmittömän huutamisen välillä on iso sävyero.
Ehkä raivosta on vain tullut aikaisempaa näkyvämpää ja hiljaisesti hyväksyttyä. Yhä harvempi jaksaa sanoa raivohärille: koettakaa käyttäytyä.
Samalla raivo saa lisää tilaa. Se aiheuttaa meille vielä ongelmia.
Viha on yhteiskunnassa niin yleistä ja hallitsematonta, että herkimmät meistä ovat alkaneet varoa. He käyttäytyvät ja puhuvat sovitellen ja vaikeita aiheita vältellen, etteivät saisi päällensä jonkun ylimitoitettua raivoa.
Ääriesimerkki on, kun oman alansa asiantuntija lakkaa antamasta lausuntoja alastaan, koska joku saattaa suuttua. Olen huomannut ilmiön työssäni. Joistakin aiheista on jo vaikea saada haastatteluja, koska asiantuntijat eivät halua vihamaileja ja someryöpytystä.
Muut ovat siis alkaneet hallita raivoa vihaisten puolesta.
Laturaivolle on helppo naureskella. Yksittäisenä ilmiönä se ei kosketa lainkaan niitä, jotka eivät viihdy kuntoradoilla. Mutta jos ja kun raivo kasvattaa raivoa, saatamme kohta tarvita kansallisen vihanhallintaohjelman.
Siihen saakka kukin on vastuussa omasta raivoamisestaan.
Pian lumet sulavat ja ladut katoavat. Sinkoilevat pyöräilijät ja keväästä humaltuneet haahuilijat ilmaantuvat katukuvaan. Koetetaan käyttäytyä.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka hiihtää ilolla ja hitaanlaisesti.