Maryamin aikuinen poika istuu Riihimäen vankilassa tuomiota huumausainerikoksesta. Viranomaisten mukaan pojalla on yhteyksiä espoolaisiin katujengeihin.
Maryam on suurperheen äiti pääkaupunkiseudulta. Pojan vankilatuomio on ollut hänelle vaikea paikka. Meni paljon aikaa sisäistää se. Leimautumisen pelon ja turvallisuutensa vuoksi hän ei esiinny jutussa omalla nimellään.
– Kun minusta tuli äiti, yritin kovasti kasvattaa lapset hyvin. Opetin heille mikä on oikein ja mikä väärin. Sanoin, että älkää tehkö virheitä, pysykää kaukana huonoista ystävistä, Maryam sanoo.
Katujengeistä on puhuttu viime vuosina paljon. Poliisin mukaan ne ovat tiettyihin kaupunginosiin kytkeytyviä rikollisverkostoja. Perheenjäsenten kommentteja julkisuudessa ei ole juuri kuultu.
Keskustelu jengiytymisestä on ollut lähinnä viranomaisten varassa. Tässä jutussa avataan ilmiön taustoja perheiden näkökulmasta. Aihetta käsitellään myös uusimmassa MOT-dokumentissa, joka keskittyy jengirikollisuuteen.
Maryam ei usko, että poika kuuluu jengiin, mutta hän ymmärtää tuomion huumerikoksista. Poika maksaa virheistään, äiti sanoo.
Maryam kantaa nyt huolta etenkin siitä, että hänen nuorimmat lapsensa ajautuvat väärille teille. Nuorin lapsista on teini-ikäinen.
Maryam ei tahtoisi päästää nuorimmasta hetkeksikään silmistään.
– Vien lapseni kouluun ja haen hänet. Vien häntä myös harrastuksiin, jotta pidän lapsen kiireisenä. Teen tämän kaiken, jotta hän ei tapaisi ulkona luusereita [rikollisia], sillä lapsi on aina lapsi, hän sanoo.
– Mitä jos joku houkuttelee hänet väärälle tielle? En voi kuvitella äidille pahempaa huolta tässä maailmassa.
Maryam on pannut merkille Ruotsin jengirikollisuuden. Hän ajattelee, että se, mitä tapahtuu Ruotsissa, voi tapahtua Suomessa. Täälläkin yhä nuorempia lapsia houkutellaan mukaan rikollisuuteen, hän sanoo.
Maryamin mielestä pojilla on Suomessa vaikeampaa kuin tytöillä. Maahanmuuttajataustaiset tytöt saavat helposti töitä hoitoalalta. Hän itsekin on työskennellyt hoitoalalla. Poikien on hankalampi löytää paikkaansa.
– Nuoret hakevat töitä, lähettävät paljon työhakemuksia, mutta eivät saa vastauksia. Samaan aikaan he näkevät ympärillään, että laittomasti voi saada rahaa.
Maryam antaa haastattelun somaliksi. Suomea hän puhuu vähän, vaikka on asunut täällä pitkään. Maryam muutti Suomeen pakoon Somalian sisällissotaa yli 30 vuotta sitten. Nyt hän miettii, oliko se väärä päätös.
– Mietin ja murehdin paljon. Pohdin välillä, että oli virhe tulla tähän maahan.
Hän on harkinnut jopa sitä, että veisi nuorimmat lapsensa pois maasta, turvaan jonnekin ulkomaille. Mutta hänen muut lapsensa ja lapsenlapsensa tarvitsevat häntä täällä.
Hän ymmärtää vanhempia, jotka vievät lapsensa ulkomaille. Hän sanoo, että sellaistakin tapahtuu.
Maryamin mielestä nuorilla on liikaa vapauksia Suomessa.
– Kun nuori on 18-vuotias, hän saa asumistukea ja voi muuttaa omilleen. Vanhemmilla ei ole enää päätösvaltaa. Äiti voi vain soitella ja sanoa että ”ole varovainen”.
Jengiepäilyjen vuoksi Maryamin poika on sijoitettu tehostetun valvonnan osastolle, jossa päivät kuluvat etupäässä sellissä. Äiti pelkää, että vankilassa pojalle muodostuu kytköksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
– Kun nuori on istunut tuomionsa loppuun, eikö ole tahoa, joka voisi auttaa töiden tai opiskelupaikan saamisessa? Autetaanko nuorta kun hän vapautuu? Vai onko valtion tehtävä vain sivuuttaa kaikki muu ja laittaa vankilaan?
Nouran Al-Emara auttaa ongelmiin joutuneita perheitä
Nouran Al-Emara havahtui jengiongelmaan joitain vuosia sitten työskennellessään Tyttöjen talolla Espoossa. Sinne hakeutui vaikeassa asemassa olevia nuoria ja perheitä.
Hän huomasi, että perheiden pahoinvointi ja kotouttamisen ongelmat linkittyivät väkivaltaan, rikollisuuteen ja jengiytymiseen.
Nykyisin hän työskentelee jengiytymisen ja radikalisaation asiantuntijana Suomen Pakolaisavussa. Hänen puoleensa ohjautuu perheitä lastensuojelun ja koulujen kautta.
Al-Emara kohtaa usein vanhempia, joissa on huolia nuoren tekemisistä. Miten paljon nuorta voi rajoittaa? Miten kauan lapsen voi antaa olla ulkona kavereiden kanssa? Mitä sääntöjä voi asettaa somelle ja rahankäytölle?
– Vanhemmat ovat usein kovin yksin näiden asioiden kanssa, koska niistä ei puhuta avoimesti. Sitäkin on tapahtunut, että nuoret uhkailevat vanhempiaan lastensuojeluilmoituksilla. He sanovat, että ”jos en saa tätä, otan yhteyttä lastensuojeluun”, hän sanoo.
Varsinaiset jengirikolliset ovat poliisin mukaan yleensä nuoria aikuisia, mutta usein heillä on taustalla jo nuorena alkanut rikoskierre.
Jos ihminen ei saa hyväksyntää ja positiivisia kokemuksia eikä koe kuuluvansa joukkoon, riski joutua väärälle tielle on suurempi.
Nouran Al-Emara
On paljon asioita, joita meidän pitäisi korjata yhteiselossamme, Al-Emara sanoo.
Hänen kohtaamillaan maahanmuuttajataustaisilla perheillä ja nuorilla on usein luottamuspula viranomaisia kohtaan. He eivät välttämättä luota lastensuojeluun eivätkä edes valtaväestöön ylipäätään.
– Yritän aina tuoda esiin, että ei saisi olla mitään vastakkainasettelua. Minun kotonani ei ole sellaista, että me vastaan he. En ikinä puhu valtaväestöstä vastaan ulkomaalaiset. Vastakkainasettelu on molemminpuolista, mikä ruokkii ilmiötä.
Toisinaan Al-Emara kohtaa perheitä, jotka haluavat eristäytyä suomalaisesta yhteiskunnasta säilyttääkseen oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Silloin he yleensä rajoittavat lapsiaan enemmän kuin pidemmän päälle on hänestä järkevää.
Toisessa ääripäässä ovat vanhemmat, jotka kokevat Suomen olevan niin turvallinen maa, että he eivät ajattele nuorten voivan ajautua ongelmiin. Usein tällaiset vanhemmat ovat itse lähtöisin turvattomilta konfliktialueilta.
Pitäisi löytää keskitie, Al-Emara sanoo.
Hänen mukaansa kotona täytyy myös olla riittävästi ymmärrystä sille, että lapsi tulee todennäköisesti asumaan Suomessa.
– Lapsen on luotava oma identiteetti, joka ei välttämättä vastaa vanhemman identiteettiä.
Al-Emaran omat vanhemmat ovat kotoisin Irakista. Hän itse muutti Suomeen vuoden ikäisenä. Kotona puhuttiin arabiaa, ja perhe suunnitteli aina palavansa takaisin. Se ei helpottanut kiinnittymistä suomalaiseen yhteiskuntaan, hän sanoo. Mutta vasta aikuisena hän alkoi pohtia identiteettikysymyksiä syvällisemmin.
Hän on miettinyt niitä myös oman lapsensa kautta. Hänen 9-vuotias tyttärensä tuntee olevansa irakilainen, vaikka on syntynyt Suomessa ja hänellä on suomalaisia ystäviä.
Moni täällä syntynyt ulkomaalaistaustainen ihminen ei tunne olevansa suomalainen, Al-Emara sanoo.
– He joutuvat toistuvasti kertomaan, että puhuvat hyvin suomea, vain koska näyttävät erilaisilta kuin ”perinteisesti suomalaiseksi mielletyt”. On vahingollista, että suomalaisuus on sidottu tietynlaiseen ulkonäköön.
– Jos ihminen ei saa hyväksyntää ja positiivisia kokemuksia eikä koe kuuluvansa joukkoon, riski joutua väärälle tielle on suurempi.
Katri Reyna Väänänen menetti poikansa jengiväkivallan vuoksi
Katri Reyna Väänänen odotti maaliskuussa 2017 poikaansa Yonathania kotiin Tukholman lähiössä. Poika oli ulkona kavereiden kanssa. Hän oli luvannut tulla illalla kotiin auttamaan äitiä kantamaan pyykit pyykkituvasta.
Poika oli myöhässä, mutta äiti ei ollut siitä erityisen huolissaan. Noin vuotta aiemmin lukion jälkeen Yonathanilla oli ollut vaikeuksia löytää elämälleen suuntaa, mutta hänellä vaikutti menevän jo paremmin.
Yöllä ovikello soi.
Ovella olivat poliisit. He pyysivät Katrin istumaan ja kertoivat, että Yonathan oli löydetty kuolleena autosta yhdessä toisen miehen kanssa. Heidät oli ammuttu lähietäisyydeltä.
Kylmäverisen kaksoismurhan toinen uhri oli tunnettu jengijohtaja, joka oli jo jonkin aikaa elänyt tappouhan alla. Yonathan tunsi tämän, mutta oli noussut auton kyytiin tuona iltana ilmeisesti sattumalta.
– Eihän sitä koskaan voi tietää lapsestaan sataprosenttisesti, kuuluuko tämä jengiin. Poliisi on kuitenkin sanonut, että Yonathan ei ollut kohde. Hän oli väärässä paikassa väärään aikaan, sanoo Reyna Väänänen.
Poliisin tutkinnan mukaan Yonathanista tuli vaiennettu todistaja. Hänet tapettiin, jotta hän ei voisi todistaa murhasta.
Tapahtumasta uutisoitiin Ruotsissa laajasti. Auton kyydissä ollut kolmas henkilö tuomittiin murhista.
Yonathanin pikkusisko oli tapahtumahetkellä juuri täyttämässä yhdeksän vuotta. Hän mietti, voiko joku ampua myös hänet. Äiti vannoi, että niin ei kävisi.
Äiti ei tuntenut Yonathanin kaikkia ystäviä. Sen hän tiesi, että kaikki olivat ulkomaalaistaustaisia. Pienenä Yonathan oli sanonut olevansa ruotsalainen, jos joku kysyi. Vähän vanhempana hän sanoi olevansa suomalainen ja kuubalainen, isänsä mukaan. Myöhemmin hän sanoi olevansa kuubalainen.
– Vaikka kuinka yrität, sinusta ei koskaan tule täällä ruotsalaista. Se ei ole helppoa edes suomalaistaustaiselle, joka ei ulkonäöllisesti erotu, sanoo Reyna Väänänen.
Yonathanin ja jengijohtajan murhaaja sai elinkautisen tuomion. Ampumisen syy ei koskaan selvinnyt. Tuomitun veli murhattiin pari kuukautta tapahtuman jälkeen.
– Joku voi ehkä ajatella, että nämä, jotka kuolevat ovat itse osallisia tähän kaikkeen. Mutta ei se aina ole niin. Myös viattomia tapetaan. Jotain on pahasti vialla Ruotsissa.
Reyna Väänäsen mielestä Ruotsi on Suomelle varoittava esimerkki. Hänen mielestään suomalaisten pitäisi katsoa tarkkaan, mitä Ruotsissa on tehty väärin esimerkiksi kouluissa, nuorisotoimessa ja sosiaalipalveluissa.
Hänen poikansa kuoleman aikaan ampumiset eivät olleet Ruotsissa yhtä yleisiä kuin nykyään. Tuolloin Reyna Väänänen ajatteli, että Ruotsissa asiat muuttuisivat ja yhteiskunnassa tajuttaisiin väkivallan menneen liian pitkälle.
Sen jälkeen asiat ovat kuitenkin menneet vain huonompaan suuntaan. Viime vuosina Ruotsissa on kuollut ampuma-aseväkivaltaan yli 50 ihmistä vuosittain.
– Kun kuulen näistä uutisista, ajattelen aina uhrien perheitä. Taas yksi äiti menetti poikansa. Ja omaiset menettävät luottamuksen yhteiskuntaa kohtaan.