Ampumahiihdon MM-kisat käydään Nove Mestossa 7.–18. helmikuuta. Yle näyttää kisat kanavillaan sekä seuraa kisoja tässä artikkelissa. Katso Ylen lähetystiedot tästä linkistä.
Sapporon olympiakisat 1972 olivat sujuneet Suomelta alavireisesti. Päättäjäisten jälkeen todettiin, että kultamitalisaldo näytti pyöreää nollaa ensimmäisen kerran sinä aikana, kun Suomi oli olympiakisoihin osallistunut.
Kaksi päivää ennen päättäjäisiä, 11. helmikuuta, saavutettiin kuitenkin yksi hieman yllättävä mitali, joka toden totta poiki hienoja asioita seuraavan puolen vuosikymmenen aikana.
Suomen joukkue Esko Saira-Juhani Suutarinen-Heikki Ikola-Mauri Röppänen otti hopeaa 4x7,5 kilometrin ampumahiihtoviestissä, jossa joukkueen suuri sankari oli 24-vuotias Ikola. Nuori toimiupseeri nosti osuudellaan Suomen mitalituntumaan ennen ankkuriosuutta.
Joukkueen valintaa edelsi melkoinen kalabaliikki, sillä päävalmentaja Eino Närvä oli jo kisamatkan välilaskulla Tukholmassa ilmoittanut viestikvartetin kokoonpanon. Siitä uupui Yrjö Salpakari.
Tämän jälkeen Salpakari sijoittui Sapporossa tuolloin ainoassa henkilökohtaisessa kilpailussa eli 20 kilometrillä 5:nneksi, kirjaimellisesti parin millimetrin päähän voitosta.
”Et sitten pilaa tätä!”
– Minä en saanut hiihtää henkilökohtaista matkaa. Matkanjohtajallamme Erkki Hautamäellä oli tietysti intohimoja puhua Salpakari viestiporukkaan ja jättää minut rannalle. Kun se ei onnistunut, hän huusi melkein naama minussa kiinni, että ”et sitten jumalauta pilaa tätä”, Heikki Ikola, 76, muistelee naureskellen kotonaan nykyään Kurikkaan kuuluvassa Jurvassa.
Sapporon ampumapaikalla takuuvarmaa työtä tehnyt Sakon 6.16 kaliiperin kivääri on tallella kisatarroineen. Ase olisi yhä kanalintujahtiin täysin kelvollinen, mutta Ikola käy vain hirvimetsällä.
– Kunnossa on, muttei pitkään aikaan laukaistu.
Viestihopean merkitys oli 1972 erittäin suuri. Ampumahiihtäjä oli jo kertaalleen, Kalevi Huuskonen 1961, valittu Suomessa Vuoden urheilijaksi, mutta Sapporon menestys nosti vielä uudehkon lajin arvostuksen ja kiinnostuksen Suomessa uusiin sfääreihin.
– Se perustui siihen, että Sapporon kisat menivät muuten koko lailla penkin alle ja esimerkiksi mieshiihtäjät eivät saaneet mitalia lainkaan. Olimme sellainen kiva valonpilkahdus, sittemmin peräti kolmesti (1975, 1977, 1981) Vuoden urheilijaksi valittu Ikola kertoo.
Lex Suutarinen 1974
Hänen pitkäaikaisesta eteläkarjalaisesta joukkuekaveristaan Juhani Suutarisesta, nyt 80, tuli vuonna 1974 urheilija, jonka takia muutettiin peräti Vuoden urheilija -äänestyksen sääntöjä. Tasan puoli vuosisataa sitten MM-kisat pidettiin Neuvostoliiton Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä, kuivassa ja nihkeässä pakkaskelissä.
Hoivakodissa eläkepäiviä viettävä rajamies voitti sekä 20 kilometriä että kisaohjelmaan uutena lajina tulleen 10 kilometriä. Se on ainoa kerta, kun Suomi on saavuttanut yksissä arvokisoissa kaksi henkilökohtaista kultamitalia. Pettymys oli Neuvostoliitossa suuri ennen kaikkea siksi, ettei maailman parhaana ampumahiihtäjänä pidetty, sittemmin poliittisesti aktiivinen Aleksandr Tihonov saavuttanut lainkaan henkilökohtaista mitalia.
Kisoissa vauhdikkaasti hiihtänyt, mutta aseongelmista kärsinyt Ikola oli saavuttamassa Heikki Flöjtin, Suutarisen ja Simo Halosen kanssa viestihopeaa.
Vuoden päätteeksi Suutarinen keräsi Urheilutoimittajien liiton äänestyksessä yli 50 prosenttia ykkössijoista, mutta Vuoden urheilijaksi valittiin 400 metrin juoksun Euroopan mestari ja ME-nainen Riitta Salin.
Liitto päätti Etelä-Karjalan-osastonsa aloitteesta muuttaa sääntöjään niin, että sittemmin yli puolet ykkössijoista kerännyt on automaattisesti ollut Vuoden urheilija. Tätä reittiä tittelin sai muun muassa F1-pilotti Keijo Rosberg 1982.
Kneisslit toimivat
Ikola muistaa Minskin kisat kuin eilisen päivän. Juuri ennen niitä oli kilpailtu hiihdon MM-kisat Falunissa, jossa nähtiin silloin uuden innovaation eli lasikuitusuksien läpimurto. Puusuksi-Suomi ei matkannut Taalainmaalla kehityksen kelkassa, mikä maksoi Juha Miedolle kultamitalin 30 kilometrin matkalla. Ampumahiihdossa ehdittiin reagoida Falunin katkeriin kokemuksiin.
– Jussi (Suutarinen) oli Järvisen tallihiihtäjä, mikä olisi tarkoittanut, että hän olisi Minskissä joutunut kilpailemaan puusuksilla. Mutta hän otti itse yhteyttä Kneisslin maahantuontiin Jyväskylään ja sai sieltä uusia lasikuitusuksia mukaansa kisoihin.
Itävaltalaismerkki oli juuri Falunissa pyyhkinyt puusuksilla pöytää; Kneisslin parilla sujutteli muun muassa Miedon lyönyt ruotsalainen Thomas Magnusson. Norjan Magne Myrmo jäi viimeiseksi puusuksiarvokisavoittajaksi, 15 kilometrillä.
– Jussi oli erinomaisen kovassa kunnossa ja ampui kisoissa erinomaisesti, mutta yhtä tärkeää oli, että hän pelasi suksipelin oikein ja reagoi asiaan kehityksen taitekohdassa älykkäästi. Hänen suksensa toimivat Minskissä kuin unelma, Ikola kehuu.
Hän sai Minskin kisoissa takkuilleeseen kivääriinsä keväällä 1974 uuden piipun.
– Sillä tuli kolme MM-kultaa ja kaksi olympiahopeaa.
Vuonna 1975 Anterselvassa Ikola otti 20 kilometrillä Anterselvassa ensimmäisen kolmesta MM-kullastaan kyseisellä matkalla. Ennen kaikkea kisat muistetaan siitä, että Suomi otti ampumahiihdon arvokisahistoriansa ainoan viestivoiton, Ikolan ankkuroimana. Ainoa muutos vuoden takaiseen oli se, että nyt joukkueessa oli Heikki Flöjtin sijasta tämän veli Henrik Flöjt.
Joukkueen silloista tasoa kuvaa, että 20 kilometrin pronssimitalisti Esko Saira ei päässyt viestikvartettiin.
Kaksi olympiamitalia
Innsbruckin olympiakisat 1976 ovat ainoat, joissa Suomi on saavuttanut kaksi mitalia. Hopea-Ikolalta karkasi kulta viimeisellä 20 kilometrin ampumapaikalla herkän liipaisinkoneiston takia vahingonlaukaukseen. Viestihopea tuli rutiinilla Neuvostoliiton perässä.
Vuonna 1977 Porin Prikaatin toimiupseeri voitti 20 kilometrin kullan ja ankkuroi Suomen Erkki Antilan, Raimo Seppäsen ja Simo Halosen jälkeen viestihopealle.
Oli aika ynnätä päättyneen viisivuotisjakson saldo: MM- ja olympiakisoissa yhteensä viisi kultaa, viisi hopeaa ja yksi pronssi. Aivan huikea saldo, kun huomioi, että kaksi henkilökohtaista matkaa hiihdettiin ensimmäisen kerran MM-kisoissa vasta 1974 ja olympiakisoissa 1980 – eivätkä naiset olleet vielä lajissa mukana.
Mitalilla oli 1972–77 kruunattu peräti yhdeksän eri urheilijaa. Sapporon olympiakisojen jälkeen paukkunsa rata-ammuntaan suunnanneesta Röppäsestä oli tulla 1980 Moskovassa mitalisti myös kesäolympiakisoissa. Pronssimitali pienoiskiväärin 3x40 laukauksen täysottelussa jäi Mytitshin radalla pisteen päähän.
Siinä tulikin taikasana: pienoiskivääri. Kansainvälinen ampumahiihtoliitto päätti konferenssissaan vuonna 1976 siirtyä kaudeksi 1977–1978 kevyeen ja pienikaliiperiseen, lajin aloituskynnystä madaltavaan ja kansainvälistä levinneisyyttä kasvattavaan pienoiskivääriin. Tänä päivänä huippu-urheilu- ja tv-tuotteena paksusti voiva laji kertoo, että päätös oli fiksu.
Kivääriaikaan lajin dominoivia maita olivat lähinnä Neuvostoliitto, Suomi, Itä-Saksa, Länsi-Saksa, Norja ja Ruotsi sekä ajoittain Puola, Tšekkoslovakia ja Romania. Nykyään, varsinkin vielä Neuvostoliiton hajottua 1991, kansainvälinen kilpailu on selvästi laajempaa.
– Kyllähän se päätös mahdollisti esimerkiksi niin hienon asian kuin naisten ampumahiihdon, joka on suuri selitys siihen, että laji kansainvälisesti voi niin hyvin. Tie olisi viisikiloisen kiväärin kanssa ollut kivisempi, Ikola toteaa.
Suomi saavutti vielä MM-viestihopeaa 1978 ja 1979 (se on tuorein viestimitali), ja Lahdessa 1981 Ikola teki historiaa nappaamalla 20 kilometrin MM-kullan pienoiskivääri selässään. Häntä säesti Erkki Antila kahdella henkilökohtaisella mitalilla.
Lajin kultaisen jakson urheilijoista Flöjtin veljekset ja Antila ovat edesmenneitä.
Silloisen muutoksen rajuutta kuvaa, että Ikola on ainoa sekä kivääri että pienoiskivääri selässä henkilökohtaisen arvokisavoiton napannut ampumahiihtäjä.
Sittemmin huippumenestystä ovat miehistä saavuttaneet Tapio Piipponen, Harri Eloranta, Ville Räikkönen, Paavo Puurunen ja Vesa Hietalahti. Naisista Kaisa Mäkäräinen oli luonnollisesti oma lukunsa.
Vuonna 1985 MM-pronssia saavuttanut Piipponen on puolihuumorilla todennut, että hänen olonsa maajoukkueessa oli porukan ainoana siviilinä ajoittain hieman orpo. Nyt ollaankin Ikolan mukaan asian ytimessä:
– Kun katsoo 1970-luvun joukkuetta, se koostui kolmesta ammattiryhmästä: toimiupseereista (nyk. opistoupseeri), rajavartijoista ja merivartijoista. Jos tällainen sana kuin sala-ammattilaisuus sallitaan, niin siitä oli mitä suurimmin määrin kyse, päävalmentajanakin 1980- ja 90-lukujen taitteessa toiminut Ikola sanoo.
Kun valtavan palkintokokoelman omistava legenda esittelee esimerkiksi Toimiupseeriliiton SM-kultamitaleita, hän naureskelee, että vastassa oli niissäkin aivan maailman absoluuttisia huippuja, omia virkaveljiä.
– Samalla lailla taso oli aivan maailmanluokkaa, kun puolustusvoimat otti mittaa raja- ja merivartiostosta. Eli sisäinen kilpailu oli tärkein selitys siihen, että Suomi silloin menestyi kansainvälisesti niin hyvin. Oli myös useita vahvoja lajikeskuksia kuten Etelä-Pohjanmaa, Hämeenlinna, Säkylä-Punkalaidun, Suomussalmi ja muu Kainuu sekä Imatra. Oli erittäin paljon harrastajia, joille työnantaja antoi mahdollisuuden kehittyä ja kilpailla, huipulla Punkalaitumen Kuntoa edustanut Ikola muistelee.
Ikola treenasi usein sotilaskaliiperin eli 7.62:n patruunoilla, joista ei tarvinnut ”taloon” maksaa lanttiakaan.
Hän kertoo, että pelkästään SM-kisoihin päästäkseen oli selvitettävä ensin tasokoekilpailuja. Näytösluonteisesti järjestettiin jopa viestikilpailu Jurva vastaan muu maailma, josta tuli suuri yleisömenestys.
– Nyt SM-kisoihin vain ilmoittaudutaan, mutta silti starttaajia on ihan murto-osa siitä mitä 1970-luvulla. Eli on nähty sellainen hyvin nurinkurinen kehitys, että siinä missä laji on kansainvälisesti kaikilla mittareilla kasvanut merkittävästi, Suomessa näin ei todellakaan ole käynyt.
Ikolan mukaan syytä ei tarvitse kaukaa etsiä. Valtion henkilöstöpolitiikka ei enää mahdollista sitä, että puolustusvoimien tai rajavalvonnan palveluksessa olisi merkittävää määrää de facto ammattiurheilijoita, joiden panoksesta työnantaja hyötyisi lähinnä kilpailukauden ulkopuolella.
Esimerkiksi puolustusvoimien määräaikaisista liikunta-aliupseereista vain Tuomas Harjula on ampumahiihtäjä.
– Oma työsopimukseni mahdollisti 12 tuntia viikkoharjoittelua työajalla. Pitää muistaa, että tukitoimet kuten huolto ja valmennus tulivat myös armeijalta tai rajalta. Ampumahiihtoliiton vastuu oli paljon pienempi kuin nyt.
Verrokkimaista esimerkiksi Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Itävallassa tai Tšekissä käytännössä kaikki edustustason ampumahiihtäjät ovat armeijan, rajavalvonnan, poliisin tai tullin palkanmaksussa.
Nove Meston MM-kisoissa Ikolaa eniten kiinnostava suomalaisurheilija on äskettäin Anterselvan maailmancupissa kunnostautunut nuori Otto Invenius.
– Kaikesta näkee, että hänessä on ainesta. Tämä voi kuulostaa rohkealta ennustukselta, mutta miesten maajoukkueen runko on niin hyvä, että edes viestimitali ei lähitulevaisuudessa ole lainkaan mahdoton.