Suomalaisessa koulutuspolitiikassa siirryttiin EU:n johdolla vuosituhannen vaihteessa kohti yrittäjäkansalaisia kasvattavaa koulutuspolitiikkaa. Sen ihanteissa yrittäjäkansalainen on joustava, omatoiminen ja vahva suorittaja, joka selviää itsenäisesti ja ketterästi aikamme epävarmuuksista.
Yrittäjäkansalaisen on moraalisestikin esimerkillinen: hän on vastuussa itsestään ja omasta menestyksestään, niin onnistuessaan kuin epäonnistuessaankin.
Mutta ihanteella on kääntöpuoli. Sen taakse jäävät ihmisten erilaiset mahdollisuudet saavuttaa näitä ihmekansalaisen hyveitä. Sukupolvemme on kasvanut riittämättömyyden, kelkasta putoamisen uhan, huijarisyndroomien ja loppuunpalamisen normalisointiin.
Yrittäjäkansalaisen ihanne on joustava, omatoiminen ja vahva suorittaja.
Tässä ajassa moni rakastava vanhempi valmistaa lastaan kovenevaan kilpailuun valitessaan jälkikasvun harrastusta. Ajatellaan, että on hyvä, mikäli lapsena aloitettu harrastus kantaa aikuisuuden pärjäämiseen – pitää huolta siitä, että menestymisen salat omaksutaan varhain ja ajoissa.
Ei ole kuitenkaan ihan sama, mikä ”hyvä harrastus” lapsella on.
Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan joukkuelajien harrastajien keskuudessa havaittiin huomattavasti vähemmän masennusta, ahdistuneisuutta ja sosiaalisia ongelmia kuin yksilölajien harrastajilla. Yksilöurheilijoilla mielenterveyden haasteet olivat merkittävästi yleisempiä.
Selkeän kilpailuasetelman sisältävien harrastusten onkin esitetty olevan osa niin sanottua uusliberalistista hallintaa. Siinä lapsesta pitäen ihmisiä totutetaan kilpailemaan toisiaan vastaan yhteistyöhön pyrkimisen kustannuksella sekä asettumaan hierarkioihin paremmuusjärjestyksessä. Lapsuudessa omaksuttuja asenteita ja sisäistettyjä toimintamalleja uusinnetaan ja vahvistetaan läpi opiskelu- ja työelämän.
Tuntuu kovin tutulta.
Uusliberalistinen hallinta kilpailuttaa meitä lapsesta pitäen toisiamme vastaan yhteistyöhön pyrkimisen kustannuksella.
Mutta entäs he, jotka oppivat kilpailullisissa harrastuksissa olevansa aina huonompia? Tai he, jotka oppivat koulussa vain epäonnistumaan? Onko vielä mahdollista liikkua liikkumisen ilon, ei vain kilpailun ja voittamisen vuoksi? Tai onko mahdollista käydä koulussa oppimisen halusta, ei tulevaisuuden uranäkymistä ahdistuen?
Ja entäpä he, joiden usko omaan osaamiseen, kyvykkyyteen ja luovuuteen on haudattu jo elämän alkutaipaleella? Ei ole sattumaa, että esimerkiksi alkuvuodesta syntyneet ovat menestyneempiä kuin loppuvuodesta syntyneet. Ilmiö on seurausta palautteesta, jota opettajat ja valmentajat antavat ”lahjakkaampina” näyttäytyville aavistuksen vanhemmille ja kypsyneemmille alkuvuotisille koululaisille.
Kilpailusilmälasien kiristäessä silmäkulmaa sivuun jää valtava määrä luovuutta, ideoita, inspiraatiota ja taitoja ihmisiltä, jotka eivät ole oppineet, eivätkä haluakaan oppia, brändäämään itseään tai teroittamaan kyynärpäitään ajan odottamalla tavalla.
Lisäksi keskuudessamme on suuri joukko mitä lahjakkaimpia ihmisiä, jotka eivät osaa täydellisesti suomea, tai jotka eivät sovi neuroepätyypillisyytensä vuoksi ahtaaseen työelämän normaalin muottiin.
Uskottelemme itsellemme, että hyvinvoiva yhteiskunta rakennetaan eristämällä valtaväestön suoritusnormaalista poikkeavat ihmiset.
Esimerkiksi vieraskielinen nimi vaikuttaa tunnetusti siihen, pääsetkö edes työhaastatteluun. Tai äidinkieltä heikompi suomen- tai ruotsinkielen hallinta voi olla este työn saannille tehtävässä, jossa juuri kyseinen kielitaito ei ole tärkeä.
Kuinka pitkään uskottelemme itsellemme, että hyvinvoiva yhteiskunta rakennetaan eristämällä valtaväestön suoritusnormaalista poikkeavat ihmiset omiin luokkiin, koteihin, vastaanottokeskuksiin tai lähiöihin. Miksi meille on niin vaikeaa ottaa mukaan heitä, jotka kerta toisensa jälkeen osoittavat haluavansa olla vahvuuksineen osana yhteiskuntaamme?
Olemme yhteiskuntana sairastuneet kilpaillessamme toisiamme vastaan, ja se maksaa: arvio mielenterveysongelmien rahallisesta hinnasta on 11 miljardia euroa vuodessa – inhimilliselle tuskalle ei ole edes mittaria.
Tästä inhimillisestä tuhosta raportoivat hälyttävät mielenterveystilastomme ja ahdistuneisuushäiriöiden kasvu.
Olemme kaikki systeemimme uhreja. Eteenpäin pääsemme vasta, kun opimme näkemään toistemme vahvuudet kaikkia hyödyttävinä – emme omaa asemaamme uhkaavina.
Tiina Helin
Kirjoittaja on sosiologi, joka uskoo, että Suomen menestystarina rakennetaan hyödyntämällä koko yhteiskunnan potentiaali aikansa eläneen yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sijaan.