Tanja Meronen havahtui yöllä sängyn tärinään. Hän oli tullut kahden tyttärensä kanssa revontuliharrastajien retkelle Senja-saarelle Norjaan. Heidän majoituspaikkansa, laiturin päälle rakennettu kaksikerroksinen omakotitalo, huojui navakassa tuulessa.
Kova tuuli tai pakkanen eivät estä perhettä kyttäämästä taivaan valoja. Jännityksestä pulppuava adrenaliini pitää hyppyset lämpöisinä. Merosen tyttären Vieno Suoniemen mukaan aina tapahtuu jotain uutta ja jännittävää.
– Kerran minä ja äitini heräsimme teltasta ja autosta siihen, kun kuului hirveä mekkala. Huutajat olivat ilmeisesti villisikoja, Vieno sanoo.
Tamperelaiset 15-vuotias Vieno ja 13-vuotias Hilla Suoniemi ovat kulkeneet jo vuosia äitinsä mukana revontuliretkillä Pohjois-Norjassa ja ympäri Suomea.
Aloittelijasta konkariksi
Viisi vuotta sitten Meronen haaveili räväkästä harrastuksesta. Hän löysi Revontulikyttääjät-ryhmän Facebookista ja lähti kylmiltään yhteisön vuosittaiseen revontulitapaamiseen Utsjoelle.
Viikon aikana Merosen sisäinen revontulikyttääjä heräsi. Pian bongailemaan halusivat myös lapset.
Perheen ensimmäinen yhteinen revontulien kyttäysreissu on jäänyt äidin mieleen. Oli vuosi 2019. Lapset köllivät viltteihin kääriytyneinä meren rannalla Porissa ja katselivat revontulia. Siitä lähtien Vieno ja Hilla ovat oppineet havaitsemaan taivaan tulia.
– Kyllä tämä meidän meneminen on sellaista seikkailua. Koskaan emme voi tietää, mistä lopulta itsemme löydämme, Meronen nauraa.
Mikäli pilvitilanne on suotuisa, kolmikko retkeilee revontulien perässä kerran kuukaudessa. Usein mukana on ystäviä ympäri Suomen. Osa heistä on tuttuja Facebookin Revontulikyttääjät-yhteisöstä, jossa on yli 37 000 jäsentä.
Nukkumatti tulee metsäänkin
Vieno ja Hilla ovat retkeilleet pienestä pitäen eivätkä enää pelkää pimeää, hiljaisuutta tai metsää. Meronen korostaa, että reissut tehdään aina lasten ehdoilla. Niin spontaaneille kuin pidempään suunnitelluille retkille lähteminen edellyttää olosuhteisiin sopivia varusteita.
– Jos lapset viedään kylmiltään luontoon ja pimeään hiljaisuuteen, se ei välttämättä ole mukava kokemus. Pitää oikeasti ottaa huomioon, miltä lapsesta siellä tuntuu, Meronen sanoo.
Revontulien tähyilyssä saattaa vierähtää useampi tunti, eikä niiden näkymiselle ole takeita. Tästä syystä perhe on pakannut mukaansa tyynyt ja makuupussit autossa nukkumiseen. Mikäli revontulia näkyy, äiti tulee herättämään.
Nuorten mielestä tärkeintä ovat eväät, kuten lämmin kaakao, lihapiirakat ja suklaa.
Revontulia odotellessaan Vieno ja Hilla Suoniemi pelaavat, lukevat ja selaavat somea. Vieno on lukenut myös koulun kokeeseen revontulien väriloistoa odotellessaan.
Vienoa kutsuu luonnon rauhallisuus. Hän muistelee hetkeä, kun he bongailivat äidin ja siskonsa kanssa revontulia Joutsijärvellä Ulvilassa.
– Nukuimme autossa päikkärit, koska seuraavana päivänä taisi olla kouluaamu. Oli hieno kokemus, koska pääsimme itsekin mukaan kuviin. Ja mukana oli hyvät eväät! Vieno sanoo.
Kymmenistä reissuista pikkusisko Hillan mieleen on jäänyt matka Senjan saarelle Norjaan. Perhe pääsi ihailemaan revontulia useissa paikoissa. Oli Halloween, ja sisarukset pukeutuivat haamuiksi.
– Ja kävimme muistaakseni pelottelemassa toista kyttääjäporukkaa, Vieno täydentää.
Äiti on esikuva
Meronen opiskeli revontulien kuvaamista käytettynä ostamallaan järjestelmäkameralla Utsjoella ja sai tukea kokeneemmilta harrastajilta. Nyt hänellä on useampi kamera, joita myös lapset lainaavat.
Vieno ja Hilla suunnittelevat sekä sommittelevat kuvauksen, ja äiti määrittelee asetukset. Usein sisarukset kuvaavat samalla kameralla kuvaajana ja mallina vuorotellen.
Minä olen se ainoa hullu, joka taipuu kaikenlaisiin ideoihin. Jos on tarve mennä syyskuussa järveen, kun on revontulet, niin minähän siellä sitten olen.
Tanja Meronen sanoo.
Vieno ihailee aikuisten ottamia kuvia ja toivoo, että hän oppisi itsekin säätämään asetukset ja hahmottamaan yhtä upeita kuvauskohteita kuin äitinsä.
– Haluan olla isona yhtä hyvä kuvaaja kuin äitini, ellen jopa parempi, Vieno miettii.