Eletään vuotta 2007. Swallow the Sun on ensimmäisellä Yhdysvaltain kiertueellaan Insomnium-yhtyeen kanssa, ja glamour suorastaan loistaa poissaolollaan. Matkaa taitetaan pienellä pakettiautolla, johon on ahtautunut yksitoista ihmistä. Yhdysvalloissa etäisyydet ovat tunnetusti valtaisia, ja pisimmillään yhtämittainen ajaminen esimerkiksi Denveristä Los Angelesiin kestää neljätoista tuntia.
Pakettiautosta muodostuu mikrokosmos, jossa syödään, juodaan, nukutaan, tapellaan ja hoidetaan elimistön luonnollisia tarpeita, kuten alkoholilla läträämisestä johtuvaa jatkuvaa virtsaamista.
– Yritän nukkua auton lattialla ja virtsaa täynnä olevat pullot hakkaavat naamaani, kun auto liikkuu. On helvetin kylmää. Etupenkillä joku huutaa, että nyt se yrjöää, antakaa pussi äkkiä tänne. Sitten kuuluu yrjöämisen ääni ja toteamus, että hei, tässä pussissa on reikä.
Tällä tavalla muistelee Swallow the Sun -yhtyeen lauluntekijä-kitaristi Juha Raivio bändin railakkaita ja itsetuhoisiakin vuosia, jotka on nyt pistetty ensimmäistä kertaa yksiin kansiin. Matti Riekin Swallow the Sun -kirja (Like, 2024) on koruton, kaunistelematon ja traagisiakin piirteitä sisältävä historiikki yhtyeestä, joka on ison osan olemassaolostaan taiteillut sysimustan kuilun pettävällä reunalla – ja kuitenkin selvinnyt hengissä. Tai ainakin melkein.
Alkoholista piittaamaton kasvissyöjä
Vuonna 2000 perustettu Swallow the Sun on Suomen kansainvälisesti menestynein doom metal -yhtye, jonka musiikki on aika ajoin ryydittynyt muillakin metallityyleillä. Voisi kuvitella, että synkkää, murheen alhoissa rypevää ja hidastempoista doomia tekevän yhtyeen musiikkia inspiroisi nimenomaan krapulan kaltainen olotila, mutta Juha Raivion kohdalla näin ei ole.
– En ole koskaan ollut krapulassa, joten on vaikea sanoa, olisiko se jotenkin inspiroiva olotila. Alkoholi ei minua kiinnosta: tosin en ole kaikesta mahdollisesta täysin kieltäytyvä straight edge -tyyppi tai sataprosenttinen absolutistikaan. Lähipiiristäni on löytynyt ihan tarpeeksi varoittavia esimerkkejä, ja se humalahakuisuuden piikkihetkikin on loppujen lopuksi aika lyhyt.
Raivio on ollut myös jo yli kahden vuosikymmenen ajan kasvissyöjä, mikä ei etenkään perinteisissä metallipiireissä ole valtavirtaa.
– Olen viimeinen ihminen saarnaamaan kenellekään yhtään mistään, mutta olisi ihan jees, jos jengi söisi vaikkapa parina päivänä viikossa kasvisruokaa. Omalla kohdallani kasvissyönnin taustalla on eläinten kärsimys. Sivilisaation tason voi määritellä siitä, miten se kohtelee eläimiä.
Raivion mukaan laajamittainen kasvissyöntikään tuskin maailmaamme enää pelastaa – eikä oikeastaan mikään muukaan.
– Me ihmiset nyt vain olemme tällaisia. Osaamme asioiden perinpohjaisen tuhoamisen, joten eiköhän ihmiskunta aja itsensä hautaan melko nopeastikin.
Railakasta ja rankkaa kiertue-elämää
Tuoreesta bändihistoriikista käy ilmi, että myös Swallow the Sun on ollut useaan otteeseen ajamassa itseään hautaan. Juha Raiviota lukuun ottamatta bändin muiden jäsenten suhde alkoholiin on ollut liiankin liberaali, ja Raivio joutui usein pelkäämään, että kohta tulee ruumiita.
Silloisesta varsin railakkaasta meiningistä antaa hyvän kuvan vuoden 2006 Oulun Jalometalli-festivaalin keikka. Basisti Matti Honkonen mursi sormensa ”onnettomuudessa”, kosketinsoittaja Aleksi Munter sammui Oulun torille ja joutui putkaan, kitaristi Markus Jämsen katosi jonnekin, muut bändin jäsenet taas kiipesivät lavalle esittelemään genitaalejaan ja pistämään muiden artistien pasmat sekaisin. Kirsikkana kakussa rumpali Pasi Pasanen joi saksalaisen metallilegenda Helloweenin alkoholipitoiset takahuonejuomat ja esitti bändille vähemmän rakentavaa kritiikkiä.
Vokalisti Mikko Kotamäki kuvailee kirjassa vuoden 2009 toisiaan seuranneita Euroopan ja Amerikan kiertueita ”päättymättömäksi kasetiksi” ja kaksi kuukautta kestäneeksi humalatilaksi, josta toipuminen kesti pari viikkoa.
Juha Raivion puoliso, muusikko Aleah Stanbridge ihmetteli tuolloin bändin touhuja ja totesi, ettei tuollainen voi jatkua.
– Se avasi silmäni sille, mihin suuntaan bändi oli menossa. Jos kaikki olisi jatkunut samanlaisena, kuolemaa olisi joutunut kokemaan lähipiirissä enemmänkin, Juha Raivio toteaa.
Elämää suurempi rakkaus
Kuolemalla Juha Raivio viittaa edesmenneeseen puolisoonsa, jonka hän kohtasi vuonna 2008. Aleah Stanbridgestä muodostui Raiviolle elämää suurempi rakkaus: jo ensimmäisellä tapaamisella Raivio tunsi törmänneensä toismaalliseen, ihmisen muotoon verhoutuneeseen henkiolentoon.
Raivion maailma romahti, kun Stanbridge menehtyi keuhkosyöpään vuonna 2016, vain 39-vuotiaana. Surutyö ei ole vieläkään ottanut loppuakseen.
– Puhun edelleen Aleahille joka ikinen päivä, se on minulle ihan normaalia. Vaikka elämä on jatkunut ja muuttunut, on Aleah minussa taatusti viimeiseen henkäisyyni saakka, niin hyvässä kuin huonossakin, Raivio toteaa.
Edesmennyt puoliso kuuluu myös Raivion kirjoittamissa lauluissa. Voimallisimmin Raivio kouraisee pimeyttä vuonna 2018 julkaistussa, lähes 14 minuuttia kestävässä Lumina Aureassa, joka jylhine videoineen on pikemminkin sielunmessu kuin musiikkikappale. Äänimaisema liikkuu jossakin kiirastulen ja jäätyneen helvetin välimaastossa. Lumina Aurean pimentoihin on upotettu Raivion omia tuskanhuutoja jotka ovat syntyneet, kun hän on vahingoittanut itseään fyysisesti.
Moonflowers-levyn kannessa taas on hauraita, lähes läpinäkyviä kuivattuja kukkia, joiden taustalla hehkuu Raivion omalla verellä maalattu pyöreä kuu.
– Poimin kyseiset kukat samana keväänä, kun Aleah kuoli. Ne olivat sen kevään ensimmäiset kukat ja kuivasin ne ilman mitään tarkoitusta. Halusin vain muistaa sen hetken.
Metsän ja puiden henkien keskellä
Tällä hetkellä Juha Raivio asuu Ruotsissa, tiheän metsän keskellä, melkein erakkona. Seuraa pitävät viisi hevosta ja kaksi kissaa, mutta myös ympäröivä luonto. Raivio esimerkiksi puhuu metsän puille.
– Kaikki puhuvat eläimille, mutta aika harva puille – paitsi jos sellainen kaatuu päällesi ja kiroilet.
Raiviolle luonto todella tärkeä elementti, kuten yleensäkin useimmille suomalaisille.
– Tunnen fyysisesti metsän henget ja sellaisia voimia, joita en ole voinut keksiä omasta päästäni. Isoista kivistä ja joistakin puista lähtee aivan uskomattomia energiavirtoja. Olen ollut todella herkkä kaikelle tällaiselle jo lapsesta saakka, mikä musiikin tekemistä ajatellen on varmaan ollut hyväkin juttu.
Raivion äiti oli hyvin uskonnollinen henkilö, joka puhui paljon suojelusenkeleistä. Äidin kristillisyys ei ollut ahdistavaa, vaan se toi turvallisuuden tunnetta. Kyseenalaiseksi uskonto muuttui seurakunnan leireillä, joissa Raiviota ja muita lapsia uhkailtiin helvetin tulilla ja viimeisillä tuomioilla.
– Kristinuskon puolelta löytyy kuitenkin paljon sellaista, josta ajattelen samalla tavalla. Toisaalta taas, jos tämän ristin tarkoituksena on suojella minua, niin aika huonosti on hommat hoidettu. Mafialtakin saa parempaa suojelua.
Juha Raivion mukaan ihminen ei missään nimessä ole pelkkää lihaa ja verta, eikä kuolema ole mikään päätepiste.
– Ihmisistä huokuu energiaa ja meissä kaikissa on henki. Ei tämä elämä ole ainoa: kun tästä siirtyy toiseen ulottuvuuteen, pääsee takaisin rakkaittensa luokse.
Keskustelu aiheesta sulkeutuu 10.3.2024 kello 23.00.