Pariisin olympialaiset Ylen kanavilla 26.7.–11.8. Siirry kisasivustolle tästä.
Sukupuolten välinen tasa-arvo on saavutettu – ainakin olympialaisissa.
Ensimmäistä kertaa olympialaisten historiassa aloituspaikkoja on nais- ja miesurheilijoille yhtä paljon.
– Voidaan sanoa, että Pariisissa on mahdollisuus ensi kertaa saavuttaa täysi tasa-arvo tai voi olla, että naisurheilijoita tulee jopa olemaan miehiä enemmän, pohtii Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdon erityisasiantuntija Vesa Tikander.
Tie tähän ei ole ollut lyhyt, ylettyyhän nykyaikaisten olympialaisten historia vuoteen 1896. Miksi sukupuolten välinen tasa-arvo on niin vaikea saavuttaa kilpaurheilun maailmassa?
Nihkeä startti
Naiset ja kilpaurheilu eivät sopineet 1900-luvun alkupuolella samaan lauseeseen.
Edellisellä vuosisadalla kuntoilu nosti terveysmielessä kannatustaan naistenkin keskuudessa, mutta epäfeminiininä pidettiin fyysistä ja kilpailullista urheilusuoritusta. Kuntoilevan naisen tuli olla kaunis ja suloinen eikä irvistävä fyysisen voiman käyttäjä. Siro voimistelu sopi naisille, voitosta kamppailu miehille.
Nykyaikaisten olympialaisten isä, paroni Pierre de Coubertin, oli vankasti naisten urheilua vastaan.
– Hänen vaikutustaan oli, että kisojen kaikkein näyttävimpään ja tärkeimpään lajiin, eli yleisurheiluun, naiset eivät päässeen mukaan niin kauan, kuin hän oli Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) puheenjohtaja, kertoo Tikander.
Naisten uraa kilpakentillä jarruttivat miesten lisäksi naiset itse. Liiallisen urheilun katsottiin jopa vahingoittavan kohtua. Aikana, jolloin naisen tärkeimmät roolit olivat vaimo ja äiti, tämä argumentti oli liiankin ylivoimainen.
Vuonna 1928 Amsterdaminissa naiset viimein hyväksyttiin olympialaisten yleisurheilukentille – mutta vain viidessä lajissa. Yksi lajeista oli 800 metrin juoksu. Kisoissa kauhisteltiin, miten väsyneitä kilpailijat olivat juoksun jälkeen, joten matka päätettiin poistaa naisten olympiaohjelmasta 32 vuodeksi. Pitkiä juoksumatkoja lisättiin naisille hiljalleen, viimeisimmäksi maraton vuonna 1984.
Tasa-arvon airue
KOK linjasi vuonna 1991, että naisilla piti olla pääsy samoihin lajeihin kuin miehillä. Päätös realisoituu vähitellen.
– Naisten painonnostosta tuli olympialaji vuonna 2000, paini tuli mukaan 2004 ja naisten nyrkkeily Lontossa 2012. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, Tikander toteaa.
Tänä kesänä kisaohjelmassa on miehillä viisi lajia enemmän kuin naisilla. Ero johtuu kreikkalais-roomalaisen painin sarjoista. Toisaalta mukana on kaksi urheilumuotoa, jotka on suunnattu pelkästään naisille: rytminen voimistelu ja taitouinti.
– Tämän lisäksi on 20 sekalajia. Se onkin mielenkiintoinen ilmiö. Se on KOK:n tapa lisätä tasa-arvoa paisuttamatta itse kisoja.
Uusia sekalajeja on syntynyt niin, että vain miehille suunnattu laji on muutettu yhteiseksi. Tällainen on esimerkiksi sekamaratonviestiksi muutettu 50 kilometrin kävely.
Voisiko olympialaisia siis pitää jonkinlaisena tasa-arvon airueena?
– Olympialiike muodostaa eräänlaisen tasa-arvon kuplan urheilumaailman sisälle. Siellä kaikki toimii varmasti viimeisen päälle tasa-arvoa noudattaen, mutta ulkopuolella asiat ovat hyvinkin eri tavalla.
Tikander nostaa esiin paljon seuratut joukkuelajit, kuten jalkapallon ja jääkiekon, joissa miesten ja naisten ansiomahdollisuuksissa voi olla tähtitieteellisiä eroja.
Yllättäen raha on myös syynä sukupuolten tasa-arvon toteutumiseen.
– Suuret sponsorit painostavat olympialiikettä siihen suuntaan, että tasa-arvoa ja naisten näkyvyyttä pitää lisätä, koska se on hyvää heidän imagolleen ja bisnekselleen. Eli tässä mielessä kansainvälinen kapitalismi edistää tasa-arvoajatusta maailmassa.
Yksittäisiä ilmiöitä
Suomalaisnaisia olympialaisissa nähtiin jo varhain: ensimmäiset, uimarit Tyyne Järvi ja Regina Kari, kilpailivat Tukholmassa vuonna 1912. Mutta ennen 1960-luvun loppua suomalaisnaiset ja varsinkin heidän voittamansa mitalit kesäolympialaisissa olivat lähinnä yksittäisiä ilmiöitä.
Ensimmäinen kesälajien mitali saavutettiin 1948 Lontoossa, kun Kaisa Parviainen ansaitsi hopeaa keihäänheitossa. Kirkkaimman mitalin kesälajeissa voitti ensimmäisenä meloja Sylvi Saimo kotikisoissa vuonna 1952.
Nihkeä suhtautuminen kilpailuihin johtui muun muassa suomalaisen voimisteluliikkeen voimakkaasta vastustuksesta. Naisurheilun auktoriteettina toimineiden voimistelijoiden keskuudessa toisistaan mittaa ottaminen ei ollut hyväksyttävää.
– Eli ne suomalaisnaiset, jotka halusivat harrastaa kilpaurheilua ja osallistua olympiakisoihin, joutuivat käymään ikään kuin kahden rintaman sotaa. Yhtäältä ennakkoluuloisia miesurheilujohtajia vastaan, toisaalta naisten omaa voimisteluliikettä vastaan, Tikander kertoo.
Kesti kauan ennen kuin suomalaisnaiset alkoivat menestyä yleisurheilukentillä. Keihäänheittäjä Tiina Lillak ansaitsi hopeaa Los Angelesissa 1984:
Naisvoittoinen olympiajoukkue
Suomalaisnaisten yleisurheilijoiden taso on Vesa Tikanderin mukaan noussut 2000-luvulla. Vuoden 2008 olympialaisiin Suomi lähetti neljä naisyleisurheilijaa, kun tänä vuonna Pariisiin lentää 18.
– Suomella sattuu olemaan paljon varsin hyviä naisurheilijoita.
Syyn tähän voi löytää jo junioritasolta.
– Suomessa pojat harrastavat yhä enemmän joukkuelajeja, jotka tarjoavat mahdollisuuden edetä kansainväliseen suuntaan. Unelmia on NHL:stä ja suurista rikkauksista. Naisilla tällaisia mahdollisuuksia ei vieläkään ole, vaikka naisten jalkapallossa on tehty hyviä edistysaskeleita ihan viime vuosien aikana.
Naispuoliset urheilijat ovat siis suunnanneet energiansa yksilölajeihin ja olympialaisiin. Tämän voi havaita tämän vuoden Suomen olympiajoukkueesta: 57 Pariisiin lähetettävästä urheilijasta 34 on naisia.
– Tämä tulee näkymään Suomen olympiajoukkueessa jatkossakin.