Pariisin olympialaiset Ylen kanavilla 26.7.–11.8. Siirry kisasivustolle tästä.
Havahduin kukonlaulun aikaan makeasta unestani puhelimen vaativaan pirinään. Elettiin 1980-luvun loppupuolta ja latteanruskea lankapuhelimeni jatkoi soimistaan.
Kampesin itseni ylös vesisängystä ja unenpöpperössä örisin luuriin jotain epämääräistä, joka muistutti nimeäni.
Oli puoli sekuntia hiljaista ja sitten luurista kuului terävä-ääninen esittely, joka sähköisti kehoni ja herätti hetkessä.
– Väätäisen Juha tässä terve.
Värikkäällä urheilijapersoona Väätäisellä oli kova maine, olihan hänen juoksuvuosiensa lempinimi ollut ”Julma-Juha”.
Vuoden 1971 kaksinkertainen kestävyysjuoksun Euroopan mestari oli juuri valittu Suomen Urheiluliiton kestävyysjuoksun uudeksi päävalmentajaksi. Sisäpiireissä kiersi huhu, että hän soitteli potentiaalisille juoksijoille.
Väätäinen halusi minut mukaan kokoamaansa maajoukkuejuoksijoiden valmennusryhmään. Siihen aikaan kuuluin Suomen parhaimmistoon 400 metrin pikamatkalla. Vaatimuksena oli kuitenkin matkan vaihto: minun pitäisi alkaa kestävyysjuoksijaksi.
400 metriä on vielä pikamatka, mutta puolta pidempi 800 metriä onkin jo kestävyysmatka. Lajien harjoittelu on täysin erilaista ja se laittoi miettimään.
Väätäinen oli kuitenkin oikeassa. Kansainvälisesti ajateltuna olin liian hidas ratakierrokselle.
Väätäinen voitti aikoinaan kaksi SM-kultaa 800 metrillä, mutta vaihtoi pidemmille matkoille. Hän treenasi muutaman vuoden kuin hurjapää ja voitti unohtumattomat Euroopan mestaruudet 5 000 ja 10 000 metrillä 1971 Helsingissä.
Väätäisen ajattelutapa on yhä oikea. Samaan tulokseen ovat tulleet monet muutkin nykyurheilijat ja heidän valmentajansa.
Yksi tärkeä tekijä lähivuosien suomalaisjuoksijoiden hyvien tulosten takana onkin ollut urheilijoiden onnistuneet lajinvaihdot. Tuloksena on ollut useita Suomen ennätyksiä sekä arvokisakultaa.
Suomen ennätyksiä ja EM-kultaa
Topi Raitanen teki aikanaan totaalisen lajinvaihdon suunnistajasta kestävyysjuoksijaksi. Kun haastattelin Topia ensi kerran, hän oli vielä suunnistaja, joka kertoi haluavansa juoksijaksi, koska se oli olympialaji.
Kannustin häntä toteuttamaan sen. Kuten tiedämme, lajinvaihto poiki 3 000 metrin esteiden Euroopan mestaruuden ja olympiakisojen kahdeksannen sijan.
Nuorten Euroopan mestari Ilona Mononen vaihtoi sileiltä kestävyysmatkoilta esteisiin. Hän juoksi lähes olemattomalla esteharjoittelulla itsensä 3 000 metrin esteiden EM-kuutoseksi Roomassa, teki uuden Suomen ennätyksen ja pääsi mukaan Pariisin olympialaisiin. Tulevaisuuden odotukset ovat korkealla.
Camilla Richardsson siirtyi puolestaan pois estejuoksusta, pidemmille matkoille ja on jo juossut uudet Suomen ennätykset 10 000 metrillä, puolimaratonilla sekä maratonilla.
Pääasiassa tonnivitosella viihtynyt Nathalie Blomqvist kokeili pidempiä matkoja ja sijoittui Rooman 5 000 metrillä EM-viitoseksi. Hän on rikkonut myös vuosikausia vanhat Suomen ennätykset sekä 3 000 että 5 000 metrillä.
Nuorempana 10 000 metriä juossut Nina Chydenius pidensi matkan maratoniin, mutta palasi takaisin 10 000 metrille ja nappasi Rooman EM-kilpailuissa yllättäen kahdeksannen sijan.
Eveliina Määttänen taas vaihtoi 400 metrin aidoista 800 metrille. Hän on uudessa lajissaan edustanut Suomea jo neljissä arvokisoissa ja juossut 800 metrin halli-SE:n.
Pikajuoksijoista rohkean siirron on tehnyt Viljami Kaasalainen, joka vaihtoi 100 metriä ratakierrokseen ja juoksi viime vuonna matkan kovempaa kuin yksikään toinen suomalainen yli 30 vuoteen.
Kävelijöistä matkanvaihdon on pariinkin otteeseen tehnyt Aku Partanen. Kahdeltakympiltä viidellekympille ja takasin. Jälkimmäinen pakotettuna, koska WA päätti lopettaa koko lajin.
Partasella on kävelyn Suomen ennätykset 10:llä, 20:llä sekä 30 kilometrillä. Lisäksi matkanvaihto tuotti 20 kilomerillä MM-kisojen 6. sijan sekä EM-kisojen 5. sijan.
Uusi laji, kovempia tuloksia?
Toki kaikkien edellä mainittujen urheilijoiden takaa löytyy myös osaava huippuluokan valmennus. Ilman sellaista ennätyksiin on vaikea yltää.
Lajinvaihto voi kuulostaa aluksi haastavalta, mutta urheilijat ovat syntyneet vastaamaan haasteisiin. Tälläkin hetkellä moni suomalaisurheilija voisi tehdä kovempia tuloksia onnistuneen lajinvaihdon seurauksena.
Vaikka urheilija olisikin Suomen kärjessä, niin kannattaa miettiä, olisivatko kansainväliset mahdollisuudet paremmat jossain toisessa lajissa.
En nyt tarkoita, että kaikkien juoksijoiden olisi pidennettävä matkaa, mutta aina voi kokeilla jotain uutta. Kun ikää, kokemusta ja kilometrejä tulee lisää, mahdollisuudet aukeavat selkeämmin. Vain taivas on rajana ja esimerkkejä löytyy paljon.
Kansainvälisesti onnistuneita lajinvaihtajia löytyy heti naapurivaltioista. Norjan Karsten Warholm siirtyi ottelijasta aituriksi ja juoksi 400 metrin aidoissa ME:n.
Ruotsin Andreas Almgren siirtyi 800 metriltä ylöspäin ja teki kivenkovat Ruotsin ennätykset ulkoradoilla 1 500:lla, 5 000:lla sekä 10 000 metrillä.