Ruotsinpyhtään ruukinraittia käyskennellessä on vaikea uskoa, että oli aika, jolloin tätä kaikkea pidettiin rumana ja vanhanaikaisena.
Punamultaiset puutalot vuorottelevat tiilisten pajarakennusten kanssa. Puinen kirkko erottuu vaaleampana, samoin ruukin vanha päärakennus. Kaikki asettuvat sievästi jalopuiden siimekseen ja veden ääreen.
1970-luvulla ajan henki oli kuitenkin toinen. Vanhat teollisuuskiinteistöt nähtiin arvottomina, likaisina ja synkkinä. Ne haluttiin pyyhkiä pois uuden, uljaan arkkitehtuurin tieltä.
Räikeimmin ajan arvot paljastuivat Tampereella. Tammerkosken rannalla sijainneen vanhan Verkatehtaan kohtalosta käytiin monivaiheinen kiista, johon otti osaa jopa presidentti Urho Kekkonen myllykirjeellään.
Lopputulos oli se, että Verkatehdas kahta rakennusta lukuunottamatta purettiin ja paikalle nousivat liikekeskus ja tornihotelli. Nykyisin kansallismaisemana arvostettuun Tammerkosken rannan teollisuusmiljööseen jäi ammottava aukko.
Verkatehtaan purkaminen oli käännekohta.
– Se oli hetki, jolloin tajuttiin, että nyt näitä ihan oikeasti menetetään, sanoo arkkitehti Astria Excell.
Excell on korjausrakentamiseen ja rakennetun kulttuuriperinnön säilyttämiseen erikoistunut arkkitehti. Hänen diplomityönsä käsittelee rautaruukkien lähihistoriaa.
Excell muistuttaa, ettei nihkeä suhtautuminen teolliseen historiaan ollut 1970-luvun ilmiö. Juuret ovat paljon kauempana menneisyydessä.
– Jo 1800-luvun lopussa, kun Museoviraston edeltäjää Arkeologista toimistoa perustettiin, keskeinen huoli oli kaupungistuminen ja teollisuuden aiheuttama uhka muinaismuistoille.
Vanhat teollisuuslaitokset olivat siis jonkinlaisia väliinputoajia: ne nähtiin joko tulppana modernismille tai uhkana arvokkaana pidetylle rakennuskannalle.
Verkatehtaan purkaminen herätti kuitenkin huomaamaan myös teollisen historian arvon. Jos meno jatkuisi samanlaisena, meillä ei kohta enää olisi todisteita teollistumisen alkuvaiheista. Rautaruukit toimivat prosessissa välittäjinä ja tienraivaajina.
Ruukit olivat pienoiskosmos
Rautaruukit ovat Suomen vanhimpia teollisuuslaitoksia. Ensimmäiset ruukit aloittelivat jo 1500-luvulla, mutta varsinainen lähtölaukaus ajoitetaan 1640-luvulle. Kuningas Kustaa II Aadolf oli määrännyt perustamaan Suomeen useita rautaruukkeja ja vuosikymmenen lopussa pienellä alueella Varsinais-Suomessa toimivat monelle tutut Mustion, Fagervikin, Fiskarsin, Billnäsin ja Antskogin ruukit.
Kuninkaan taka-ajatuksena oli hyödyntää valtakunnan itäosan loppumattomalta tuntuneita metsävarantoja. Rautamalmin jalostus raudaksi tapahtui sulattamalla ja prosessi nieli hurjia määriä puuta. Ruotsin puolella alkoi näkyä huolestuttavia hakkuuaukeita.
Suomesta löytyi myös virtaavaa vettä, joka voitiin valjastaa vesivoiman lähteiksi. Edes suurten malmivarantojen puute ei hidastanut tahtia. Malmia laivattiin Ruotsin puolelta, mistä syystä vanhimmat rautaruukkimme sijaitsevat rannikon läheisyydessä.
Venäjän-vallan aikana 1800-luvulla raaka-aineen toimitus Ruotsista hankaloitui ja malmia alettiin nostaa teollisessa mittakaavassa sisä-Suomen järvistä. Vaikka järvimalmi oli laadultaan Ruotsin vuorimalmia heikompaa, sen jalostusta varten perustettiin useita ruukkeja Savon ja Karjalan alueille.
Kaikkiaan Suomessa sai vuosina 1530–1900 privilegion eli toimiluvan 87 rautaruukkia.
Ruukkien kausi alkoi kääntyä lopuilleen 1800-luvulla, kun sähkön käyttö yleistyi ja modernit konepajat osoittautuivat vesivoimalla toimivia ruukkeja tehokkaimmiksi. Viimeinen vesivasara lopetti toimintansa vuonna 1950. Osa ruukeista autioitui, joihinkin kehitettiin korvaavaa toimintaa. Kulta-aika oli kuitenkin takana päin.
Rautaruukeilla oli kuitenkin piirre, josta olisi hyötyä niiden uuden tulemisen yhteydessä. Ruukit olivat omavaraisyhdyskuntia. Niissä viljeltiin maata ja hoidettiin puutarhoja. Ruukeissa työskenteli suutareita ja vaattureita. Lähileipää ja pienpanimo-olutta sai jo varhaisista ruukkiyhteisöistä.
Ruukkeihin perustettiin kouluja, usein myös kirkko. Kaiken kruunasi komea kartano, jossa pienoiskosmoksen hallitsija, patruuna asusteli. Rautaruukki oli kuin oma, suljettu, pieni maailmansa.
Ehkä juuri siksi koemme rautaruukit miellyttäviksi ympäristöiksi. Pienellä alueella on monenlaista nähtävää. Samasta syystä rautaruukit kelpasivat ensimmäisiksi teollisen historian restaurointikohteiksi.
– Rautaruukit olivat helppo väliaskel teollisuusperinnön hyödyntämiseen. Niihin liittyi kartanokulttuuria ja se oli aina ollut arvostettua. Jos rahoitusta olisi heti haettu tehdaskohteille, sitä tuskin olisi myönnetty, Astria Excell epäilee.
Ruotsinpyhtään ruukin saunassa syntynyt ja kylässä koko ikänsä asunut Jari Excell kertoo alla olevalla videolla, miten ruukkialue on hänen elinaikanaan muuttunut. Excell on tartuttanut rakkauden ruukkialueisiin myös jälkipolviin - arkkitehti Astria Excell on hänen lapsenlapsensa.
Yksittäisistä hankkeista kasvaa restaurointiliike
Ensimmäiset varovaiset askeleet ruukkien kunnostustamiseksi otettiin vuonna 1981, kun Ilomantsin Möhkössä ja Inkoon Fagervikissä tehtiin teollisarkeologisia kaivauksia. Seuraavana vuonna perustettiin Taalintehtaan ruukkimuseo.
Vuonna 1983 käynnistyi ruukkiprojekteista suurin: Fiskarsissa ja Billnäsissä oli jäänyt tyhjilleen 42 teollisuusrakennusta, 40 asuinrakennusta, ulkorakennuksia sekä 25 hehtaaria maata. Uusi kiinteistöyhtiö Pohjan ruukkiteollisuus alkoi kehittää aluetta tavoitteenaan säilyttää sen kulttuurihistorialliset arvot.
– Se oli ainutlaatuinen hanke, aivan omassa kokoluokassaan, Excell sanoo.
Fiskars-Billnäs toimi myös esimerkkinä muille.
Yksittäisiä pelastushankkeita pullahtelikin sieltä täältä, lopulta niin paljon, että niistä syntyi kokonainen rautaruukkien restaurointiliike.
– Kun aloin tutkia rautaruukkien muuttamista matkailukäyttöön, kävi ilmi, ettei kyse ollut yhdestä tai kahdesta hankkeesta. Löysin yhteensä 20 kohdetta, joissa arvomaailma on ollut hyvin samankaltainen.
Niissä kaikissa tavoitteena oli rakennuskannan säilyminen ja suojaus, perinteisen raudanvalmistuksen ja paikallishistorian esitteleminen sekä pysyvien työpaikkojen luominen matkailun avulla.
Mistään keskitetysti johdetusta Suomen rautaruukkien pelastushankkeesta ei ollut kyse. Taustalla vaikutti kuitenkin voimia, jotka mahdollistivat useita samanaikaisia projekteja. Excellin mukaan asenneilmasto oli muuttumassa teollisuushistoriaa suosivaksi, perinne- ja kulttuurimatkailun suosio kasvoi ja kiinteitä muinaisjäännöksiä koskeva lainsäädäntö kehittyi. Ehkä keskeisin taustavaikuttaja liittyi, yllättävää kyllä, valtion työllisyyspolitiikkaan.
Työllistämistöitä Museoviraston johdolla
Vanhan talon remontointi on kallista, sanotaan. Hintalappua voi vain arvailla, kun korjausta huutavia rakennuksia on kymmeniä.
Astria Excellin mukaan rautaruukkien kunnostus tässä laajuudessa ei olisi onnistunut ilman valtion harjoittamaa työvoimapolitiikkaa ja työttömyysaaltoja.
– Tähän en olisi arvannut törmääväni. Mutta todellakin: 1970- ja 80-lukujen hallitusohjelmissa määritettiin valtion velvollisuudeksi järjestää kansalaisile työtä. Luotiin työllisyysrahoitus, jota myönnettiin erityisesti rakennushankkeille. Se tuli aika suoraan rautaruukkien restaurointihankkeiden käyttöön.
Osin tästä syystä laman sävyttämä 1990-luku oli rautaruukkien kunnostuksen kulta-aikaa. Projekteja vauhditti myös Suomen EU-jäsenyys, joka avasi uuden rahoituskanavan.
Excellin mukaan erityisesti Museoviraston johtamia hankkeita remontoitiin työllisyystöinä. Museovirastolla oli muutenkin keskeinen rooli ruukki-projekteissa.
– Museovirastosta tuli vuonna 1995 kiinteistönhallitsijaviranomainen. Se tarkoitti sitä, että Museovirasto pystyi omistamaan rakennuksia ja tekemään niihin restaurointeja.
Myös muinaisjäännöksiin liittyvä lainsäädäntö vahvisti Museoviraston asemaa.
– Museovirasto pystyi operoimaan jonkun muun omistamalla maalla, jos siellä oli muinaisjäännöksiksi luokiteltu kohde. Esimerkiksi ruukin masuunit olivat tällaisia kohteita.
Museoviraston rooli ruukkiprojektien taustalla oli niin merkittävä, että Excell päättää restaurointiliikkeen ajan vuoteen 2010, jolloin Museovirasto organisoitiin uudelleen.
– Museoviraston omistamat kiinteistöt menivät joko Senaattikiinteistölle tai Metsähallitukselle. Käytännössä muutos katkaisi kaiken Museoviraston oman restaurointitoiminnan.
Myös muinaismuistolain nojalla korjatut kohteet muiden omistamalla maalla jäivät limbotilaan. Omistus- ja vastuusuhteiden epäselvyyden vuoksi niiden remontointi on yhä jäissä.
– Esimerkiksi Leineperin ruukin masuuni on tällainen kohde, Excell sanoo.
Ruukkien restaurointiliike oli menestys
Mitä kaikesta sitten jäi käteen? Missä kunnossa Suomen vanhat rautaruukit nyt ovat?
Astria Excellin diplomityön otsikko on ”Kannettua vettä”. Se tuntuu vihjaavan, että kaikki hankkeet eivät onnistuneet tavoitteissaan.
– Esimerkiksi Strömforsin, Fiskarsin ja Mathildedalin ruukeilla menee tosi hyvin. Vastakkaisessa päädyssä on Salahmin ruukki, jota kunnostettiin vuosina 2000-2001. Se on kasvanut takaisin umpeen metsäksi.
Ylipäänsä kaikkien Suomen alueella toimineiden yli 80 rautaruukin muuntaminen matkailukäyttöön olisi ollut mahdottomuus. Excellin tutkimuksen mukaan vain noin 30 ruukkia on säilynyt usean rakennuksen kokonaisuutena - suurimmassa osassa aika on tehnyt tehtävänsä ja luonto on vallannut alueet.
Esimerkkinä voi mainita Suomen tiettävästi vanhimman ruukin kohtalon: Siuntioon Suitian kartanon maille 1530-luvulla perustettu ruukki ehti unohtua kokonaan. Vanhasta ruukista todistavat lähinnä maasta löytyvät masuunikuonajäänteet.
Silti rautaruukkien restaurointiliike oli Excellin mukaan pääasiassa menestys. Useat ruukkiympäristöt välttyivät raunioitumiselta tai purkamiselta. Täysin metsittyneitä kohteita pelastettiin ja ne ovat nyt alueen matkailun vetonauloja, esimerkkinä Jyrkkäkosken ruukki Sonkajärvellä. Liike synnytti ruukkimatkailun käsitteen ja vaikutti laajemminkin vanhan teollisuusperinteen arvostukseen.
– Restaurointiliikkeessä yksi valtava voima olivat yksittäiset asialleen omistautuneet ihmiset. Ilman heitä mitään ei olisi tapahtunut, Excell painottaa.
Excellin mukaan sananlasku kaivoon kannetusta vedestä sopii restaurointiliikkeen yhteyteen, mutta vain osaan ruukeista. Liike onnistui pelastamaan rakennuksia, joiden keski-ikä on 250 vuotta. Se on aika paljon maassa, jossa uudisrakennukselle annettu käyttöikä on 50 vuotta.
