Karjala – pitäisikö se palauttaa Suomelle?
Luovutettujen alueiden kohtalo nousee yllättäen yhä uudestaan esiin Lähi-idän tilannetta koskevissa keskusteluissa. Uusia asioita peilataan tuttujen teemojen kautta, mutta Karjalan mäntyyn kiivetään kuitenkin väärä pää edellä.
Useimmiten Karjalan menetys ja evakkotie on mainittu meillä esimerkkinä kovasta kohtalosta, johon suomalaiset vain sopeutuivat. Opetus ei ole ollut, että vastaavaa vääryyttä ei saisi enää tapahtua. Pikemminkin on haluttu sanoa, että julmassa maailmassa tällaista tapahtuu, ja olisi muidenkin vaan viisainta nuolla haavansa ja olla mussuttamatta. Olla kuten suomalaiset.
Tällainen maailmankuva liittyy pitkään historialliseen näköalaan. Sotia on käyty aina. Rajoja on siirrelty, maita vallattu. Vae victis, voi voitettuja.
Ihminen on toki yhä edelleen ihmiselle susi, mutta on myös yritystä muutokseen. Nykyinen, toisen maailmansodan jälkeen rakennettu kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä on kaikista puutteistaan huolimatta ihmiskunnan historian kunnianhimoisin yritys pyrkiä ratkaisemaan ristiriitoja rauhanomaisesti.
Varsinkin valtioiden väliset sodat ovat käyneet melko harvinaisiksi.
Tämän järjestyksen keskeisiä osia ovat Yhdistyneet Kansakunnat (YK), Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ), YK:n ihmisoikeusjulistus, YK:n yleiskokouksen ja turvaneuvoston päätöslauselmat sekä lukuisat kansainväliset sopimukset.
Tuloksiakin on saatu. Vuoden 1945 jälkeinen historia on ollut verinen, mutta ei lähimainkaan yhtä karmea kuin edeltävät aikakaudet. Varsinkin valtioiden väliset sodat ovat käyneet melko harvinaisiksi. Tälle on monia syitä, mutta yksi on ollut tietoinen pyrkimys kohti sotia vähentäviä instituutioita ja normeja.
Vanhat käsitykset elävät kuitenkin sitkeästi.
Yksi yleinen harhakäsitys liittyy valloittajan oikeuteen. Aikoinaan oli laajasti tunnustettua, että valtiota saattoi laajentaa sodalla. Kyse ei ollut vain siitä, että näin tapahtui, eikä kukaan voinut asialle mitään. Valloituksia oikeutettiin laillisilla, teologisilla ja moraalisilla perusteilla.
Valloittajan oikeuteen perustui myös eurooppalainen siirtomaakausi. Suhteellisen hiljattain monet eurooppalaiset pitivät ihan kohtuullisena, että he saattoivat vallata, ryöstää ja asuttaa ”löytämiään” alueita niiden asukkaiden toiveista huolimatta.
Aikaa, jolloin valloitukset olivat tavallisia, emme halua mistään hinnasta takaisin.
Valloittajan oikeutta ei kuitenkaan enää tunnusteta. Ei hyökkäyssodassa, ei puolustussodassa, ei pienten vihreiden miesten ilmestymisen jälkeen järjestetyissä kansanäänestyksissä. Ei, vaikka valtauksia perusteltaisiin historialla, pyhillä kirjoituksilla, ylemmällä kehitystasolla tai turvallisuusnäkökohdilla. Ei Krimillä, ei Länsirannalla, ei Donbassissa eikä Golanilla.
Ne rajat, jotka muodostuivat YK:n perustamisen ja valtioiden siihen liittymisen jälkeen, on pääsääntöisesti katsottu pysyviksi – olivat ne alkujaan kuinka keinotekoisia hyvänsä. Kolikon kääntöpuoli on, ettei vanhoja voi kaivella muuta kuin neuvotellen.
Karjalan luovutus vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Se on mennyttä. Aikaa, jolloin tällaiset valloitukset olivat tavallisia, emme halua mistään hinnasta takaisin.
Sääntöpohjaisen järjestyksen perusperiaatteet näkyvät myös käytännössä. Juuri valloitusten kieltämiseen pohjautui myös ICJ:n hiljattain antama lausunto Israelin vuonna 1967 alkaneesta miehityksestä palestiinalaisalueilla. Oikeus katsoi miehityksen laittomaksi ja miehitettyjen alueiden väestöä syrjiväksi.
Päätös on monille israelilaisille vaikea hyväksyä. Osa toivoisi suurempaa Israelia ja hallintaa historiallisesti ja uskonnollisesti tärkeillä paikoilla. Mutta kyse on sääntöpohjaisen järjestelmän periaatteesta – ja tietysti myös palestiinalaisten oikeuksista.
Vastaavasti sääntöpohjainen järjestys tarkoittaa palestiinalaisten osalta sitä, että Israelin valtio on tunnustettu osa kansainvälistä yhteisöä nyt ja jatkossa. Taas osa toivoisi, ettei näin olisi, ja on valmiita käyttämään väkivaltaa näkemyksensä edistämiseksi. Tätäkään ei voi hyväksyä.
Ukrainan kohtalo tarjoaa muistutuksen siitä, mikä on sääntöpohjaisen järjestelmän vaihtoehto.
Sääntöpohjainen järjestelmä näyttää joskus Suomestakin katsoen kankealta, tehottomalta tai turhan rajoittavalta. Se on kuitenkin selvästi pienen maan etu. Se oli yksi presidentti Sauli Niinistön neljästä turvallisuuspolitiikan pilarista.
Yksin sääntöihin ei voi tietenkään luottaa. Sen on saanut Ukraina kokea. Mutta juuri Ukrainan kohtalo tarjoaa kuitenkin muistutuksen siitä, mikä on nykyisen järjestelmän vaihtoehto.
Timo R. Stewart
Kirjoittaja muistaa historiantutkijana ajan, jolloin tällaista kolumnia lain merkityksestä ei olisi Suomessa oikeastaan tarvinnut kirjoittaa.