Oopperaa pitää arvostella. Sen pitää herättää kriittistä keskustelua. Mutta tällä hetkellä oopperasta käytävä keskustelu on yksipuolista ja omiaan vahvistamaan oopperan elitismileimaa.
Näin lataa dosentti Liisamaija Hautsalo. Hän on yksi kolmesta asiantuntijasta, jotka tässä jutussa kommentoivat heinäkuussa puhjennutta julkista keskustelua oopperan ja elitismin suhteesta. Kaksi muuta asiantuntijaa ovat ohjaaja-dramaturgi Aleksi Barrière sekä teatterinjohtaja, muun muassa Helsingin oopperakesä -festivaalia järjestävän Greta Tuotannon Reetta Ristimäki.
Kerrataan kuitenkin ensin, mistä on kyse.
Duunarisuvun kirjailijalla on epämukava olo oopperasalissa
Tuorein oopperadebatti alkoi, kun kirjailija Marissa Mehr totesi Helsingin Sanomissa, että ”oopperan elitistinen linnake pitäisi räjäyttää”.
Mehr kertoo rakastavansa oopperaa mutta tuntevansa duunarisuvussa kasvaneena olonsa epämukavaksi oopperasalissa, jossa varakkaat pönöttävät.
Kirjailijan mukaan traditio eli esimerkiksi oopperatalojen perusohjelmistoon kuuluvat klassikkoteokset ja niiden perinteitä kunnioittavat ohjaukset eivät tarjoa uutta ajateltavaa. Pinttyneitä mielikuvia oopperasta saisi hänen mukaansa karistettua matalan kynnyksen tapahtumilla, joissa olonsa voisi tuntea mukavaksi varallisuudesta, sukupuolesta tai etnisestä taustasta riippumatta.
Mehr myös ehdottaa jokaiselle oopperatalolle esityskautta, jonka ohjelmisto olisi naisten käsialaa.
Hannu Lintu vastasi Facebookissa
Pian jutun julkaisun jälkeen lusikkansa soppaan heitti Kansallisoopperan ylikapellimestari Hannu Lintu. Hän kritisoi julkisessa Facebook-päivityksessään Marissa Mehrin näkemyksiä oopperan uudistamisesta.
Linnun mukaan radikaalit muutosehdotukset, kuten kokonaan naisvoimin toteutettu ohjelmisto, eivät välttämättä lisää diversiteettiä ja vähemmistöjen näkyvyyttä.
Lintu puolustaa oopperan asemaa instituutiona: traditio pitää hänen mukaansa tuntea, jotta uudistuksia voi tehdä.
Kun Mehr toteaa ummehtuneiden asenteiden näkyvän oopperoiden tarinoiden sukupuolittuneessa väkivallassa, Lintu vastaa, että oopperoissa kidutetaan ja kuolee todennäköisesti yhtä paljon miehiä kuin naisiakin.
Kapellimestarin mukaan oopperoista löytää sitä mitä niistä milloinkin haluaa löytää.
Linnun postauksen kommenttikentässä suurin osa pöyristelee Mehrin antamaa haastattelua ja ylistää Linnun teräväsanaista vastinetta. Moni pitää Mehrin tapaa kuvailla omaa luokkakokemusta vanhanaikaisena vastakkainasetteluna.
Toisaalta osa keskusteluun osallistuneista nosti esiin, että Linnun puolustuspuheenvuoron voi tulkita vähätteleväksi, jolloin vastine ja sen alla käyty keskustelu voivat etäännyttää ulkopuolisiksi itseänsä kokevia entisestään.
Värikäs ja rönsyilevä keskustelu on sittemmin jatkunut myös muun muassa Ylen aamussa ja Imagessa.
Ooppera on muutakin kuin Kansallisooppera
Ylen haastattelemien asiantuntijoiden puheiden perusteella on selvää, että ristiriita syntyy ooppera-sanan synnyttämistä yksipuolisista mielikuvista.
Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa yliopistotutkijana työskentelevä Liisamaija Hautsalo toteaa sähköpostitse, että hän tulkitsee elitismisyytösten kohdistuvan nimenomaan Kansallisoopperaan ja jossain määrin Savonlinnan oopperajuhliin.
Keskusteluissa sivuutetaan hänen mukaansa kokonaan se, että oopperaa tehdään muuallakin Suomessa, joskaan ei samoin resurssein.
– Kovin elitististä ei ole esimerkiksi se, että pienen paikkakunnan voimat yhdistetään ja tehdään ooppera, joka kertoo paikkakunnan historiasta.
Hautsalo on julkaissut hiljattain aihetta sivuavan tutkimuksen otsikolla Eliitin taidemuodosta kaiken kansan taiteeksi?.
– Paikalliset teokset eivät tietenkään pyri olemaan kansainvälistä huippua. Tutkimukseni osoittaa, että niiden tarkoitus on esimerkiksi rakentaa paikallisidentiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Suomessa on lisäksi monia niin sanotun vapaan kentän oopperatoimijoita, jotka käsittelevät ohjelmistossaan ajankohtaisia teemoja, kuten ilmastokriisiä tai yhteiskunnallista pahoinvointia, Hautsalo huomauttaa.
– On olemassa vaihtoehtoja, eikä ooppera siis ole ainoastaan sitä isoa ”eliitin” taidetta.
Keskustelussa ei sinänsä ole mitään uutta, Hautsalo muistuttaa.
– Kun ajat ovat huonot ja talous sakkaa, ooppera on näkyvä, kallis taidemuoto ja sellaisena loistava syntipukki. Samaa keskustelua käytiin jo sata vuotta sitten, kun nykyistä Suomen kansallisoopperaa perustettiin.
Samalla Hautsalo korostaa olevansa myös Kansallisoopperan puolella.
– Se on suomalaisen oopperan kivijalka ja peruspilari, jota puolustan henkeen ja vereen, ja jonka asema kansallisena instituutiona pitää turvata. Oma kritiikkini on kohdistunut aina vain SKO:n ohjelmiston sisältöön ja taiteelliseen tasoon, mikä on tietysti myös tehtäväni kriitikkona.
Aleksi Barrière avaamassa Kansallisoopperan ovia saamelaisille
Ohjaaja-käsikirjoittaja-dramaturgi Aleksi Barrièren mielestä tietyn tradition ylläpitäminen oopperataloissa on taidemuodon säilymisen kannalta ratkaisevaa. Esimerkiksi ilmaisuvoimainen laulutekniikka, suuret kuorokohtaukset ja arkkityyppien vetovoima ovat Barrièren näkemyksen mukaan oopperatalojen ja konservatorioiden vaalimaa perustaa oopperan rakastamiselle.
– Perinteitä ylläpitämällä työkalut siirtyvät eteenpäin, Barrière toteaa.
Jos samalla tehdään töitä erilaisten yleisöjen löytämiseksi, mielikuvat oopperan elitismistä voisivat hälvetä.
– Keskeisimpiä kysymyksiä tällä hetkellä ovat: mitä tarinoita kerrotaan, miten niitä kerrotaan ja kuka niitä kertoo. On itsestään selvää, että mukaan pitää saada monipuolisempia tekijöitä, eikä pelkästään kertomaan samoja tarinoita vanhentuneella estetiikalla.
Säveltäjä Kaija Saariahon poika on pyrkinyt työssään toisaalta tuomaan teoksia ulos oopperatalojen porttien takaa, toisaalta ohjaamaan talojen sisällä oopperoita, jotka uudistavat tarinoita ja kokemuksia.
Sellainen oli esimerkiksi hänen äitinsä viimeiseksi jäänyt Innocence-ooppera, yleisömenestys, joka luo poikkeuksellisen vahvan oopperaelämyksen. Barrière oli teoksen dramaturgi.
Sellainen on myös muutaman vuoden kuluttua ensi-iltansa saava Outi Tarkiaisen säveltämä ja Aleksi Barrièren käsikirjoittama saamelaisooppera.
Käsikirjoitus on sovitus saamelaiskirjailija Niillas Holmbergin romaanista Halla Helle. Teoksen ohjaa saamelainen ohjaaja, ja mukana on saamelaisjoikaaja ja -kuvataiteilija.
– Oopperatalosta tulee tila erilaisille äänille, sellaisillekin, jotka eivät yleensä osallistu tämän taidemuodon rakentamiseen.
Puolet keskustelusta loistaa poissaolollaan
Teatterinjohtaja Reetta Ristimäki on ollut kolmekymmentä vuotta osana teatterin ja oopperan vapaata kenttää. Sen aikana on tullut selväksi, että kehittämistyö onnistuu paremmin pienellä rahalla toimivilta riippumattomilta oopperaseurueilta kuin suurilta valtiorahoitteisilta instituutioilta, kuten Kansallisoopperalta. Siellä on paine saada suuri yleisömassa liikkeelle. Pienemmillä toimijalla on vapaammat kädet.
– Täytyy olla traditioita ja isoja klassikoita, mutta sekaan tarvitaan pieniä pikaveneitä niin kuin tämä vapaan kentän työ. Me voimme valita työryhmät ja aiheet vapaasti, ja olemme siksi paljon paremmin ajassa kiinni.
Entistä tiiviimpi yhteistyö voisi kantaa hedelmää. Ristimäen mukaan samat kysymykset koskevat kaikkia esittäviä taiteita. Kansallisooppera ei ole avannut oviaan vapaan kentän toimijoille siinä määrin kuin esimerkiksi Kansallisteatteri.
– Toki ei siellä ole niin montaa näyttämöäkään kuten Kansallisteatterilla.
Ristimäen mielestä osansa ristiriitoihin on medialla, jonka huomio keskittyy hänen mielestään isoihin instituutioihin, heidän klassikoihinsa ja klassikkotulkintoihinsa.
– Sitten tulee mielikuva, että ahaa, ooppera on tällaista vanhanaikaista ja pölyttynyttä taidetta. Keskustelusta puuttuu silloin puolet.