Psykiatrian suljettujen ovien takana koetut kauhut ovat elokuvien ja kirjallisuuden klassikkoaihe. Genren tunnetuimpiin teoksiin kuuluu elokuvaksikin päätynyt romaani Yksi lensi yli käenpesän. Se kertoo suljetun osaston potilaasta, jonka kapina hoitajien mielivaltaa vastaan päättyy traagisesti lobotomiaan. Käenpesän vuonna 1962 kirjoittanut Ken Kesey ammensi omista kokemuksistaan kalifornialaisen psykiatrisen sairaalan työntekijänä.
Psykiatrian historiaan mahtuu arveluttavia episodeja. Suomi ei ole poikkeus. Pohjoismaissa tehtiin lobotomioita 1940–1970-luvuilla mielenterveyspotilaille eniten maailmassa suhteessa väkilukuun. Kyseessä on pysyvän aivovaurion aiheuttava toimenpide, mutta aikanaan sitä pidettiin käypä hoitona.
Vallankäytön taustalla vaikuttaa aina suhtautuminen poikkeavuuteen.
Vuosi Keseyn romaanin jälkeen ilmestyi ranskalaisen filosofi Michel Foucault’n kirja Klinikan synty. Foucault’n mukaan lääketieteessä nähtiin lääkäri asiantuntija-auktoriteettina ja potilaan keho lääketieteen harjoittamisen kohteena. Hoitosuhdetta määritti lääkärin potilaaseen käyttämä valta. Tällainen lääketiede oli lääkärikeskeistä.
Sittemmin on pyritty potilaskeskeisyyteen. Silti jos potilaan tiedonkäsittely tai mielenterveys on alentunut, hänestä voi tulla lääketieteen silmissä epäluotettava todistaja omasta voinnistaan. Hoitohenkilökunta voi sivuuttaa potilaan tahdon uskoen tietävänsä paremmin, mikä hänelle on parasta. Ilmiö liittyy myös vammaisten ja vanhusten hoitoon.
Vallankäytön taustalla vaikuttaa aina suhtautuminen poikkeavuuteen. Se, mitä pidetään poikkeavana, heijastelee puolestaan yhteiskunnassa vallitsevia asenteita. Niinpä sellainenkin käytös tai ominaisuus, joka ei tarvitse hoitoa, on voitu pyrkiä häivyttämään lääketieteen keinoin – tai eliminoimaan kansallisesta geeniperimästä.
Sukupuoltaan korjaavilta edellytettiin meillä yhä lisääntymiskyvyttömyyttä ihan viime vuoteen saakka.
Erityisen synkkä vaihe alkoi 1930-luvulla. Rotuhygieniaoppi omaksuttiin pohjoismaita myöten. Suomessa pakkosteriloitiin vuoteen 1970 mennessä tuhansia ihmisiä rotuhygieenisin ja sosiaalisin perustein: muun muassa kehitysvammaisia, psyykkisesti sairaita, aviottomien lasten äitejä, kuulovammaisia ja romaneja.
Ja ajan hengen jäänteet ulottuvat lähelle. Sukupuoltaan korjaavilta edellytettiin meillä yhä lisääntymiskyvyttömyyttä ihan viime vuoteen saakka.
Osa pohjoismaista on sittemmin pahoittelut lobotomioita sekä pakkosterilointeja ja maksanut uhreille korvauksia. Suomessa ei ole kyetty samaan. Uhrit on jätetty yksin seurausten kanssa.
Miksi?
Ehkä syy on omakuvassamme. Meillä on käsitys, että itsenäisyytensä ajan Suomi on ollut tasa-arvoisen hyvinvointivaltion edelläkävijä. Siihen tarinaan lobotomiat ja pakkosteriloinnit sopivat huonosti.
Iso kysymys on, onko aika nyt toinen? Onko lääketieteen suhtautuminen poikkeavuuteen korjaantunut – vai vaihtaako suhteemme poikkeavuuteen vain ajassa muotoaan?
Esimerkiksi Yle on kertonut ”Jerestä”, joka joutui 9-vuotiaana ADHD-lääkkeen sivuvaikutusten takia laitoskierteeseen. Osastoilla kokemaansa kohtelua hän kuvasi vertaamalla itseään muurahaiseen, jota aikuiset jahtasivat. Hoitokertomuksessa tämä tulkittiin niin, että hän luuli olevansa muurahainen.
Meillä on käsitys, että Suomi on tasa-arvoisen hyvinvointivaltion edelläkävijä. Siihen tarinaan lobotomiat ja pakkosteriloinnit sopivat huonosti.
Pahimmillaan poikkeavuus antaa tekosyyn vapauden rajoittamiseen. Tahdosta riippumatonta hoitoa säätelee laki, mutta sen henkeä ei aina noudateta. Potilas voi menettää itsemääräämisoikeutensa silloinkin, kun se ei tosiasiassa palvele hänen etuaan.
Luemme näistä tapauksista kohuina ja laiminlyönteinä hoitolaitoksissa. Usein niihin liittyy välinpitämätöntä tai epäasiallista suhtautumista potilaisiin ja ylilääkitsemistä.
Lääkevalmistajat käyttävät merkittäviä summia rahaa kehitystyöhön ja erilaisiin seminaareihin lääkäreiden kanssa. Maallikkoa minua mietityttää, että samalla lääketeollisuuden intressissä on myös tietysti markkinoida tuotteitaan mahdollisimman tehokkaasti.
Monia huolettaakin varsinkin psyykenlääkkeiden määrääminen matalalla kynnyksellä. Niitä voidaan ehdottaa ratkaisuksi uupumiseen ja ongelmiin, jotka oikeastaan vaatisivat terapiaa. Laitoshoidossa haastavasti käyttäytyviä potilaita saatetaan lääkitä apaattisiksi, jotta heistä koituisi vähemmän vaivaa.
Psyykenlääkkeillä on myös haittavaikutuksia, joiden voimakkuus voi tulla potilaalle yllätyksenä. Esimerkiksi se, että lääkkeiden aiheuttamat seksuaalitoimintojen häiriöt voivat jäädä pysyviksi.
Maallikon kynnys kritisoida psykiatrian vallitsevia käytäntöjä on iso – ja vielä isompi, jos on potilaan asemassa: eli oletusarvoisesti epäluotettava arviointikyvyltään. Siksi matka potilaskeskeisyyteen on mutkikas ja pitkä.
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja oli teininä psykiatrisessa laitoshoidossa, eikä oikein luota siihen täysin vieläkään.