Suomi jäi Pariisin kesäkisoissa kokonaan ilman mitalia. Kritiikki erityisesti Suomen olympiakomiteaa kohtaan on ollut kovaa, ja monet merkittävät urheiluvaikuttajat ovat avanneet suunsa asiasta.
Entinen kilpakävelijä Valentin Kononen jyrähti sunnuntaina, että Olympiakomiteassa on tehty viimeisen 20 vuoden aikana runsaasti vääriä asioita. Hänen mukaansa Suomessa ei ole huippu-urheilun prosessia.
Lisää: Urheiluvaikuttajat vaativat rajuja muutoksia Pariisin mahalaskun jälkeen
Olympiakomitean päätehtävästä on käyty kovaa keskustelua. Esimerkiksi yleisurheilupomo Riikka Pakarisen (SUL) mukaan Olympiakomitean päätehtävän pitää olla huippu-urheilussa, ei kansan liikuttamisessa.
Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori vastaa yksityiskohtaisesti kritiikkiin tässä jutussa.
Olympiakomitean ensimmäinen varapuheenjohtaja Susanna Rahkamo sanoo, että Suomella ei ole tällä hetkellä huippu-urheilustrategiaa. Ei ole määritelty kilpailuetua, jolla pärjättäisiin globaalissa kilpailussa. Miksi ei ole?
Olen pitänyt kunnia-asiana sitä, että ammattimaisessa hallitustyöskentelyssä jäsenet pidättäytyvät ulkopuolisista puheenaihevuoroista. En halua lähteä kommentoimaan Rahkamon puheita millään lailla, koska se ei ole tyylikästä.
Järjestelmän sisäänrakennettu haaste on se, että on niin monta toimijaa. On esimerkiksi Olympiakomitea, joka vastaa strategisesta johtamisesta ja valtiovalta, joka päättää rahanjaosta. Verkosto on laaja ja hajanainen, minkä takia yhteinen näkemys ja visio ovat puuttuneet. Susanna Rahkamo on ollut 12 vuotta hallituksessa, mutta tilanne on ollut tämän kaltainen enemmän tai vähemmän pidempään.
Tämä on pieni maa. On monta keskeistä ja varsin itsenäistä toimijaa. Johtajuus on jaettu kahtia. Yhteisen näkemyksen muodostamisessa meidän pitää pystyä jatkossa parempaan.
Rahkamon mukaan Olympiakomiteaa on viety liikkumattomuuden ratkaisijaksi globaalin huippu-urheilumenestyksen tavoittelemisen sijasta. Hänen mukaansa huippu-urheilu pitäisi palauttaa Olympiakomitean ydintehtäväksi. Miten vastaat varapuheenjohtajan vaatimukseen?
Olympiakomitean nykyinen tehtäväkenttä on määritelty 2010–2017 välillä. Aiemmin meillä oli useita liikunnan keskusjärjestöjä. Iso osa niistä pistettiin yhteen ja niistä tuli Valo vuonna 2012. Sen jälkeen (2017) ne yhdistettiin Olympiakomiteaan. Tehtiin ratkaisu siitä, että laaja liikuntakulttuuri aina sieltä liikkumattomuudesta ja lasten sekä nuorten liikunnasta seuratoimintaan sekä huippu-urheiluun on saman organisaation alla.
Minä en ollut tekemässä päätöksiä, muun muassa Susanna Rahkamo itse oli. Olisi maailmanluokan petos hylätä nyt osa näistä tehtävistä. Sen fuusion yhteydessä huippu-urheilu oli sitä paitsi selkeä voittaja. Erittäin hyvin pärjäävässä Norjassakin järjestöt ovat saman organisaation alla. En näe mitään ristiriitaa siinä, että ne ovat samat katon alla. Se ei ole mitenkään pois huippu-urheilusta.
Yleisurheilusta vastaavan Suomen urheiluliiton puheenjohtajan Riikka Pakarisen mukaan Olympiakomitean pitäisi keskittyä puhtaasti huippu-urheiluun ja vastuun kansan liikuttamisesta olla lajiliitoilla ja seuroilla. Pitäisikö Olympiakomitean keskittyä jatkossa huippu-urheiluun?
Väite siitä, että liikkumattomuus pitäisi siirtää lajiliitoille, kertoo osittain siitä, ettei ymmärretä, mistä puhutaan. Liikkumattomuuden suurimmat haasteet liittyvät ihmisten arjen muuttumiseen. Lajiliitot ja seuratoiminta eivät pysty korjaamaan tätä kuin joltain osin.
Kysymys on koulujen, työpaikkojen, päiväkotien ja armeijan saamisesta tähän mukaan. Sen takia tarvitaan keskitettyä johtamista. Se, että hajautettaisiin lajiliittoihin, ei ole missään nimessä järkevää. Lajiliitoilla ei ole edellytyksiä ottaa kokonaisvastuuta tästä.
Koripallovaikuttaja Henrik Dettmann puolestaan näkee päinvastoin, että Olympiakomitean ei pitäisi vastata huippu-urheilusta. Voisiko Olympiakomitea olla vain liikuntajärjestö ja vastuun huippu-urheilusta siirtää esimerkiksi lajiliitoille?
Olemme viime aikoina hyvin aktiivisesti miettineet sitä, että miten huippu-urheiluverkoston toimintaa voidaan parantaa. Kaikissa keskeisissä verrokkimaissa on keskeinen keskusjärjestö, joka vastaa laajasta kokonaisuudesta. Huippu-urheilua tehdään monella tasolla, kuten ruohonjuuritasolla. Kaikkialla on kuitenkin myös keskitettyä johtamista.
Meillä on hyvin erityyppisiä lajeja. On isoja lajeja kuten jääkiekko, jalkapallo ja ehkä koripallo. Joiden resurssit itsenäisinä toimijoina kantavat pitkälle. Hekin silti hyötyvät siitä, että ovat iso osa kokonaisuutta. Vahva keskusjärjestötyö on kuitenkin erityisen tärkeää pienille lajeille.
Pitää uskaltaa tehdä valintoja. Muut pienet tai keskisuuret maat ovat keskittyneet pienempiin lajeihin, joissa on pienempää kilpailua toisin kuin esimerkiksi yleisurheilussa. Pienemmille lajeille esimervkiksi Olympiakomitean tuki on ihan välttämätöntä.
Kilpakävelyn maailmanmestari, valmentaja Valentin Kononen sanoo, että Suomessa ei ole huippu-urheilun prosessia, osaamista eikä toimintamallia, jolla saadaan aikaan maailman parhaita urheilijoita. Vertailukohtana hän käytti Norjan Olympiatoppenia. Miksi Suomesta puuttuvat nämä menestystekijät?
Meillä on osa samoista menestystekijöistä. Meillä on myös huippuja. Ei pidä unohtaa, että talvilajeista (2022 Peking) saimme kahdeksan olympiamitalia. Ei pidä unohtaa, että keskeisillä palloilulajeilla menee yhteenlaskettuna paremmin kuin pitkään aikaan. On yksittäisiä lajeja niin olympialajeissa kuin ei olympialajeissakin, joissa pärjäämme. Ei asia niin lohduton ole.
Se, missä olemme epäonnistuneet, on se, että emme ole osanneet edistää aitoa lajirajoja ylittävää yhteistyötä. Kaikki Pohjoismaat (Ruotsi, Norja ja Tanska) sanovat yhteen ääneen ja erikseen, että erittäin radikaali lajirajat yhdistävä yhteistyö on se juttu. On sitä meilläkin tehty, mutta näyttää siltä, että olennaisesti vähemmän. Se on asia, missä olemme Olympiakomiteassa epäonnistuneet.
Suomen huippu-urheilunäkymistä tehtiin 2022 tanskalais-suomalaisin voimin varsin kriittinen riippumaton arvio, jossa Suomi katsottiin enemmän kilpa- kuin huippu-urheilumaaksi. Johtamisessa nähtiin puutteita. Konosen mukaan raportin suosituksia ei ole laitettu käytäntöön. Miksi ei?
Raporttia on työstetty hyvin laajasti. Sitä on mietitty koko vuosi laajassa huippu-urheiluverkostossa. Ideana on, että syksyn aikana saadaan uusi yhteinen strategia.
Ei ollut mieltä yrittää lanseerata työtä juuri ennen kesäkisoja. Aikataulu oli alun perin se, että se saadaan valmiiksi tämän vuoden lopulla. Toki voi sanoa, että sen olisi voinut tehdä nopeammin.
Mistä löytyy resepti siihen, että Suomi pääsee taas mitalikantaan kesäolympialajeissa?
Pitää olla yhteinen visio, mitä tehdään. Huippu-urheilun legitimiteettiä pitää pystyä parantamaan. Varsinkin arvokisojen yhteydessä käydään kovaa keskustelua siitä, kuinka tärkeää huippu-urheilumenestys on. Silti poliittiset päättäjät suhtautuvat nihkeästi sen tukemiseen.
Pitää ymmärtää, että se on tärkeää ja sitä pitää tukea. Sen jälkeen laajassa verkostossa pitää olla yhteinen näkemys. Sen jälkeen pitää tehdä valintoja. Se ei ole pienessä maassa helppoa.
Yhtenä vaihtoehtona Kononen väläytti Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikön lakkauttamista ja resurssien siirtämistä ”lähemmäs hikeä”. Pitäisikö tätä harkita?
Meillä täällä keskeinen tukimekanismi lähtee siitä, että tuetaan massoja. Esimerkiksi Tanskassa on panostettu enemmän strategisiin ja laadullisiin kriteereihin. Sitä kautta on pystytty ohjaamaan enemmän tukia pienemmille lajeille, joissa on menestysmahdollisuuksia.
Maailmalla tehdään hyvin systemaattista lahjakkuuksien seulontaa, mitä Suomessa ei ole systemaattisesti tehty. Pitää myös panostaa enemmän valmennusosaamiseen ja edellytyksien luomiseen. Olympialaisissa oli hyvin menestyneitä suomalaisia, jotka melkein toivat mitaleita. Heidän valmentajansa valmentavat muun työn ohessa. On selvää, että tätä asiaa pitää parantaa.
Kaikissa keskeisissä verrokkimaissa on taho, joka kokonaisuutta johtaa. Pitää ymmärtää, että huippu-urheilun tekeminen on laajan verkoston yhteistoimintaa, jota jokin taho johtaa. Sen takia tuollainen vaihtoehto (Huippu-urheiluyksikön) lakkauttaminen ei ole mahdollinen.
Entisen kymmenottelijan ja yleisurheilupomon Sami Itanin mukaan olympiajoukkueen nollan mitalin tulos on seurausta isoista strategisista virheistä, joita on tehty vuosien varrella. Oletko samaa vai eri mieltä?
On vaikea nähdä, että on tehty isoja strategisia virheitä. Enemmän on kyse siitä, ettei ole pysytty kehittyvän maailman mukana. Ei ole onnistuttu riittävän hyvin kehittämään omaa toimintaa. Ei ole riittävän hyvin osattu paikallistaa lahjakkuuksia ja luomaan heille menestymisen edellytyksiä.
Kun Sami Itani käyttää puheenvuorojaan, pitää muistaa, että yleisurheilu on yli puolet joukkueestamme. Kun meillä on yhdet mitalittomat kisat takana, yleisurheilussa on kolmet peräkkäiset (olympialaiset) mitalittomat kisat takana. Jos on tehty virheitä, niitä on tehty muissakin paikoissa.
Mitä strategisia virheitä mielestäsi on tehty? Pitääkö strategiaa muuttaa?
En voi tietää, mihin Itani viittaa. Suurin ongelma on se, että järjestelmä on liian hajanainen, eikä ole vahvaa keskitettyä johtamista. Osin tästä johtuen emme ole kyenneet tekemään riittävän vahvoja valintoja ja priorisointeja.
Sanoit sunnuntaina, että resurssien keskittäminen tiettyihin lajeihin voi olla ratkaisu. Mitä se käytännössä tarkoittaisi ja mihin lajeihin Suomessa kannattaisi keskittyä?
Useimmat pienet ja keskisuuret maat ovat tehneet enemmän valintoja. Ne ovat resursoineet moniin pienempiin lajeihin. Se on keskustelu, joka meidänkin pitää tehdä.
Kannattaako panostaa niihin lajeihin, joissa on isoimmat massat ja kovin kansainvälinen kilpailu? Vai pitääkö yrittää etsiä tulevia olympiavoittajia pienemmistä lajeista? Jos ainut johtotähti on se, että halutaan saada mitaleita, pitää tehdä rohkeita valintoja. Mikäli haluamme ylläpitää muista syistä laajaa lajikirjoa, vastaus on erityyppinen.
Mikä on mielestäsi suurin yksittäinen syy siihen, että Suomi on pudonnut kesäolympialajeissa täysin verrokkimaiden kyydistä?
En usko, että siihen on yksittäistä selitystä. On pieneneviä ja yhä huonommassa kunnossa olevia ikäluokkia, jotka suuntautuvat valtaosin joukkuelajeihin. Toisaalta ei ole osattu tehdä riittävän vahvoja valintoja. Ei ole riittävän yhteistä tahtotilaa ja visiota. Systemaattiseen valmennusosaamiseen ei ole panostettu riittävästi.
Miten nopeasti huippu-urheilussa pitää tehdä muutoksia, jotta tulosta tulisi jo neljän vuoden päästä Los Angelesissa?
Tiedämme jo nyt jopa 80 prosentin varmuudella, ketkä ovat Los Angelesin mitalitoivot. On kahdesta eri asiasta kysymys. On kysymys siitä, miten pystymme panostamaan olemassa oleviin lahjakkuuksiin ja toisaalta siihen, miten saamme uusia.
Neljä vuotta on liian lyhyt aikaväli siihen, että järjestelmää pystytään muuttamaan tavalla, joka systemaattisesti toisi olympiamitaleihin kykeneviä uusia kansainvälisen tason urheilijoita. Se on kuitenkin riittävän pitkä aikaväli siihen, että voimme panostaa niihin jo olemissa oleviin toivoihin. Molempia asioita pitää tehdä rinnakkain.
Miten kritiikki vaikuttaa haluusi jatkaa puheenjohtajana?
Kritiikki kumpuaa osin siitä, että puheenjohtajavaalit (marraskuussa) ovat tulossa. Tässä on käytetty monen muun asian ohella puheenjohtajavaaleihin liittyviä puheenvuoroja. Siihen liittyy erilaisten vaikutelmien luomista. Totta kai se on osaltaan tylsää, mutta toki se kuuluu tähän.
Olen ollut neljä kertaa ehdolla eduskuntaan, seitsemän kertaa Helsingin kaupunginvaltuustoon ja kerran Olympiakomitean puheenjohtajaksi. Minulla ei ole ollut tapana antaa periksi. En pelkää vaaleja.
Aiotko siis asettua uudelleen ehdolle marraskuussa puheenjohtajavaaleissa?
Lopullinen päätös tehdään syksyn mittaan. Se riippuu siitä, mitä muuta elämässä on. Pitää muistaa, että tämä on erittäin paljon aikaa vievä harrastus.
Mitä enemmän odotetaan puheenjohtajalta, sitä enemmän se vaatii jatkossa. Se on asia, jota joutuu miettimään. Muuten matka on kesken. Viimeisten viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana on oppinut paljon. Näen, että minulla olisi tähän tehtävään vielä annettavaa.
