Joskus päätös on pakko tehdä. Potilas täytyy sulkea putkaa muistuttavaan eristyshuoneeseen, ettei hän ole vaaraksi muille tai itselleen. Äärimmäisessä tilanteessa lääkäri määrää potilaan lepositeisiin. Silloin tämä sidotaan paksuilla nahkaisilla remmeillä kiinni vuoteeseen.
Näissä tilanteissa psykiatrian ylilääkäri Kaisa Roiha kertoo potilaalle rauhallisesti ja selkeästi, mitä tapahtuu ja miksi. Roiha ei hermostu, vaikka potilas riehuisi. Hän tietää, että omassa elämässä asiat olisivat voineet mennä myös toisin.
– Voisin ihan hyvin olla itse potilaana.
Oikeuspsykiatri Kaisa Roihalla on Suomessa kollegoja vain noin 50. Tämä joukko vastaa kaikkein vaarallisimpien ja vaikeahoitoisimpien psykiatristen potilaiden hoidosta. Valtaosa heistä hoidetaan valtion ylläpitämissä sairaaloissa Kuopion Niuvanniemessä ja Vanhan Vaasan sairaalassa. Roihan työpaikka, Pohjois-Karjalan keskussairaalan osasto 26 L, on poikkeus, sillä vain harvalla hyvinvointialueella on oma oikeuspsykiatrinen osasto.
Poikkeuksellinen on myös Roihan tapa kohdata potilaansa.
Ovatko potilaat pahoja?
”Mitä sulle kuuluu? Haluaisitko käydä tupakalla?”
Näin Roiha saattaa avata keskustelun potilaan kanssa.
Oikeuspsykiatriset potilaat ovat kansankielellä pakkohoidossa. Tyypillisimmin potilas on tehnyt vakavan väkivaltarikoksen, mutta hänet on todettu mielentilatutkimuksessa syyntakeettomaksi. Seurauksena ei ole vankila, vaan vuosien hoito suljetulla osastolla.
– Se ei aina ole vastentahtoista hoitoa, Roiha huomauttaa.
Joillekin potilaille hoitoon joutuminen on helpotus: kaaos loppuu ja he tuntevat olevansa turvassa.
Hoito kestää keskimäärin 6-7 vuotta, osalla pidempään ja joillakin loppuelämän. Noin 90 prosenttia oikeuspsykiatrisista potilaista on miehiä.
Eli siis tappajia, väkivaltaisia umpihulluja, psykopaatteja?
– No…, Roiha aloittaa.
– Ajattelen, että monet asiat ovat ihmisyyden kirjoa. Minun on vaikea käyttää normaalin ja epänormaalin käsitettä saati jotakin epämääräistä pahan käsitettä.
Roiha ei hätkähdä, jos joku käyttäytyy oudosti tai uhkaavasti. Hän pelkää ampiaisia mutta ei ihmisiä.
Lapsena oli toisin. Ja juuri siksi Roiha haluaa hoitaa ihmisiä, joiden olemassaolon moni muu haluaisi unohtaa.
Tällaista on arki vuosikausien pakkohoidossa
Tunnelma on rauhallinen, jopa unelias. Muutama potilas kävelee käytävällä. Joku istuu tupakalla parvekkeella, jota reunustavat monimetriset pleksilasit ja metallikaiteet. Yhdessä potilashuoneessa asuu mies, jonka hoito on kestänyt lähes kymmenen vuotta. Hän on antanut luvan kurkistaa huoneeseensa.
Osalla potilaista omaiset ovat tiiviisti mukana elämässä. Toisilla ei käy koskaan vieraita eikä kukaan soita.
Potilaat saavat päättää itse pukeutumisestaan, huoneen sisustuksesta ja puhelimen käytöstään, ellei sitä ole syytä erikseen rajoittaa.
Yksi kuntoutumisen merkki on, että ihminen alkaa pestä hiuksiaan ja siistiä partaansa. Kenellekään sitä ei tehdä väkisin.
Osaston ilmoitustaululla on lappuja, jotka sekä hoitajat että potilaat ovat täyttäneet.
Harrastukseni ovat…
Pidän siitä, kun …
En pidä siitä, kun…
Kyse ei ole ystäväkirjan askartelusta, vaan väkivaltatilanteiden ehkäisystä. Kun tunnetaan puolin ja toisin, tilanteet eivät kärjisty.
– Potilaat aistivat hyvin herkästi autoritaarisen ja ylenkatseellisen asenteen. Moni heistä on epäluuloinen viranomaisia kohtaan, Roiha sanoo.
Osastolla hoidetaan oikeuspsykiatristen potilaiden lisäksi ihmisiä, joilla on poikkeuksellisen vaikeahoitoinen psykiatrinen sairaus. Silti väkivaltatilanteet ovat harvinaisia. Niiden ehkäisemiseksi on tehty viime vuosina paljon työtä.
Tutkimusten mukaan pakkotoimia käytetään psykiatrisessa hoidossa edelleen paljon. Eristäminen ja sitominen tilastoidaan, mutta Roihan mukaan on olemassa myös harmaa alue, perusteeton vallankäyttö, joka jää piiloon. Näitä rakenteita Roiha haluaa purkaa. Lopulta kyse on hyvin yksinkertaisista asioista.
Videolla Kaisa Roiha kertoo konkreettisia keinoja väkivallan ehkäisemiseksi.
Väkivallan uhka on useimmin läsnä akuuteilla psykiatrisilla osastoilla. Päihteet ovat monesti yksi tekijä tapahtumaketjussa, joka johtaa vakaviin rikoksiin ja tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Kaikki pakkohoitoon määrätyt rikoksentekijät eivät kuitenkaan ole syrjäytyneitä nuoria miehiä, Roiha muistuttaa. Voi käydä myös niin, että melko tavallinen elämä nyrjähtää sijoiltaan niin perusteellisesti, että tapahtuu kauheita.
Olisi houkuttelevaa ajatella, että jos paha teljetään pois silmistä vankiloihin ja suljetuille osastoille, olemme turvassa. Mutta ei.
– Mahdollisuus pahoihin tekoihin on meissä kaikissa. Ei ole niitä ja meitä muita.
Vain Kaisa selvisi
Joskus töissä Roiha miettii omaa veljeään. Hän muistaa kaksi eri ihmistä, lapsen ja aikuisen.
Katso videolta, miten Roiha kuvailee neljä vuotta nuorempaa pikkuveljeään.
Ei ollut yllätys, kun pikkuveli kuoli 27-vuotiaana päihteisiin. Myös muut lapsuudenperheen jäsenet ovat kuolleet. Jostakin syystä Roiha on perheestään ainoa, joka selvisi.
– Luulen, että varhaislapsuuteni oli turvallinen, hän sanoo.
Perhe asui pienellä maatilalla 18 kilometriä Parikkalan kirkonkylältä. Kotirannasta näkyi itärajan yli. Isä oli metsuri ja äiti suurtalouskokki. Oli eläimiä, metsää sekä mummo ja ukki samassa pihapiirissä.
Kun Kaisa Roiha oli 4-vuotias, isä sairastui melanoomaan. Tauti oli karu. Isän raajoja jouduttiin amputoimaan, ja lopulta sairaus eteni aivoihin. Neljä vuotta sairastettuaan isä kuoli kotiin.
– Sen jälkeen jotakin meni rikki, Roiha kuvailee.
Perheenjäsenille tuli päihde- ja mielenterveysongelmia. Koti muuttui levottomaksi. Arki murtui, mutta se peitettiin kulissin taakse.
Oli aikoja, jolloin Roiha vietti enemmän aikaa lampaiden kanssa haassa kuin ihmisten kanssa talossa. Koulu, kirjat ja eläimet olivat turvapaikka.
Kun lapsuudenkodissa oli levotonta, Kaisa piiloutui joskus heinäkasaan navetan vintille tai heinäkärryyn.
Kaisa Roihalla on kolme lasta.
Heidän ei tarvitse pelätä kotona.
Kun Roiha muutti taidelukioon Savonlinnaan, ulkopuolisuus löi silmille. Muut olivat eri maailmasta, soittaneet klarinettia tai käyneet tanssitunneilla pienen ikänsä.
Roihassa heräsi tunne, joka saavutti huippunsa vuosia myöhemmin lääkiksessä. Ehkäpä juuri sinä iltana, kun hän käveli pakkasessa opiskelijoiden kerhotilalle mennäkseen bileisiin, mutta tunne pakotti kääntymään ulkoa kotiin.
Eikä tunne ole vieläkään laantunut kokonaan.
– Että olen jotenkin tollo, tyhmä ja juntti. Että en sovi porukkaan.
Kasvuvuosilta kulkee mukana myös muita kantamuksia, joista on hyötyä psykiatrin työssä.
Roiha ei unohda, miltä tuntuu, kun kotona pitää piileskellä eikä maailmassa ole sillä hetkellä ketään, joka voisi auttaa.
Hän muistaa, miltä tuntuu, kun ahdistaa niin paljon, että ihan oikeasti haluaa kuolla.
Ehkä näistä syistä Roiha näkee työssään ihmisen tekojen ja käytöksen takana. Se ei tarkoita sinisilmäisyyttä. Hänen mielestään tahdosta riippumatonta hoitoa tarvitaan, toisinaan myös pakkotoimia.
– Mutta työvuosien myötä lääkärin valta mietityttää yhä enemmän.
Ihmisen sitominen sänkyyn, sulkeminen eristyskoppiin tai määrääminen vuosikausiksi suljetulle osastolle ovat äärimmäistä vallankäyttöä. Potilaat saattavat olla huonovointisina vaarallisia, mutta Kaisa Roihan mielestä yhtä vaarallinen on valtaansa rakastunut lääkäri.
Hän pitää vastenmielisenä turhanpäiväistä hierarkiaa ja valkoisella takilla itsensä ylentämistä. Kun joku puhuttelee Roihaa ylilääkäriksi, tekee edelleen mieli vilkaista olan yli ja katsoa, että mistä se sellainen tulee.
Lääkäri maksaa velkaansa
Kun Roiha työpäivän jälkeen käynnistää auton, hän ajaa noin 30 kilometriä poispäin lääkäreiden ylemmän keskiluokan kuplasta. Maalaistalon pihapiirissä kanat munivat minne sattuu ja lemmikkikanit rötköttävät keskellä pihatietä.
Aiemmin Roiha perheineen yritti asua siistissä lähiössä.
– Emme oikein henkisesti mahtuneet tontille.
Päihdetyötä tehneen puolison tuttavapiiri on laaja. Roihalle sopii, että pihassa pyörii monenlaista sakkia. Hän on aina viihtynyt sellaisten ihmisten seurassa, joille sosiaalisten normien noudattaminen ei ole niin tärkeää.
Oma ulkopuolisuuden tunne on hellittänyt vasta nykyisessä työpaikassa. Hullujen huoneella, jossa huumori on niin mustaa, että sitä ei voi tuoda päivänvaloon. Hoitamassa ihmisiä, jotka ovat niin marginaalin marginaalia, etteivät mahdu samalle sivulle muiden kanssa.
Kyse on myös velanmaksusta. Roiha kokee saaneensa yhteiskunnalta valtavan paljon, esimerkiksi lääkärin koulutuksen ja kaksi Kelan tukemaa psykoterapiaa, jotka pelastivat työkyvyn ja elämänhalun.
– Ajattelen, että maksan takaisin niiden ihmisten kautta, jotka eivät voi hakea apua Terveystalosta tai Mehiläisestä.
Viime aikoina hän on kuullut potilailtaan entistä useammin yhden lauseen: ”Ei ole rahaa lääkkeisiin ja ruokaan.”
Kakkukahvit osastolla
Hiljattain osastolla juotiin kakkukahvit. Vuosien hoitojakson läpikäynyt oikeuspsykiatrian potilas kotiutui tavalliseen vuokra-asuntoon elämään arkea, joka pysyy kasassa.
– Se on hatunnoston paikka, Roiha sanoo.
Tavallisimmin oikeuspsykiatriset potilaat jatkavat sairaalasta tuettuun asumiseen. Heidän seurantansa jatkuu vuosia.
Erinomainen hoitotulos on esimerkiksi se, että aiemmin epäluuloinen ja aggressiivinen potilas hakeutuu omasta aloitteestaan uudelleen hoitoon osastolle, kun huomaa vointinsa huonontuneen.
Roiha on kiitollinen siitä, että työ toimii peilinä. Myös psykiatri joutuu kohtaamaan itsessään ihmisyyden kirjon, esimerkiksi neuroottisuuteen, masennukseen tai riippuvuuksiin kallellaan olevat piirteet.
Joskus potilaalta saattaa kuulla kohteliaisuuden. Erityisesti yksi on jäänyt Roihan mieleen.
”Sinä olet tuollainen…ihan tavallinen.”
Muokattu juttua 3.9. klo 11:20: Muokattu yhtä jutussa julkaistua kuvaa mahdollisten tunnistetietojen häivyttämiseksi.