12-vuotiaalla Roosa Rahkosella oli kolmen ystävänsä kanssa yhteinen päiväkirja. He kirjoittivat kirjaan vuorotellen. Viimeinen kirjoitus on Rahkoselta itseltään. Hän kirjoitti vihkoon neljä sanaa, jonka jälkeen päiväkirjaa ei enää jatkettu.
Ei ole mitään elämänhalua.
Nyt 27-vuotias Roosa Rahkonen tietää sen, mitä tilastotkin tukevat. Todella nuorenkin mieli voi sairastua.
Väestötutkimusten perusteella on todettu, että noin puolet aikuisiän mielenterveyshäiriöstä on alkanut jo ennen 14 vuoden ikää.
Apua haetaan myös herkemmin kuin ennen. Pelkästään HUS:in Lastenpsykiatrian lähetemäärä on kasvanut 140 prosenttia vuosina 2011–2020.
Rahkonen muutti tänä syksynä Helsingistä New Yorkiin suorittamaan journalistiikan maisterintutkintoa.
Hän työskentelee myös yrittäjänä sosiaalisen median parissa ja tekee sisältöä arkielämästään, second hand -muodista ja mielenterveydestä.
Rahkonen saa jatkuvasti yhteydenottoja nuorilta seuraajilta, jotka joko kiittävät mielenterveysasioista puhumisesta tai kertovat omista haasteistaan. Häneltä myös pyydetään neuvoja siihen, miten omista mielenterveysongelmistaan voisi puhua vanhemmille.
Vanhemmat ehkä ajattelevat, että kyllä sen huomaisi jos oma lapsi oireilee.
Roosa Rahkonen
Kirjoittajien ikää on mahdotonta tietää, mutta Rahkonen arvioi kirjoitustyylin ja profiilin perusteella, että kyse on hyvin nuorista henkilöistä, ehkä yhtä nuorista kuin hän itse oli kokiessaan masennusoireita ensimmäisen kerran.
”Opettajat eivät olleet minusta huolissaan”
Roosa Rahkosen oma oireilu kulki mukana ala-asteelta yläasteelle. Rahkosella on toistuvan masennuksen diagnoosi, ja hän on sairastanut korkean toimintakyvyn masennusta. Hän harrasti aktiivisesti, sai hyviä arvosanoja ja kotonakin kaikki oli hyvin.
– On tärkeää muistaa, että vaikka joku pärjää koulussa, se ei tarkoita yhtään mitään. Luulen sen olleen yksi syy, miksi en saanut koulussa tukea. Terveydenhoitajalla ei kyselty mielentilastani, eivätkä opettajat olleet minusta huolissaan. Olin joka vuosi kärkikahinoissa, kun jaettiin hymypatsaita.
Roosa Rahkosella oli, ja on edelleen, suuri miellyttämisen tarve.
Hän halusi saada hyviä arvosanoja, pärjätä harrastuksissa ja tehdä perheensä ylpeäksi.
Sellaisen lapsen hätää voi olla hyvin vaikea nähdä.
– Vanhemmat ehkä ajattelevat, että kyllä sen huomaisi jos oma lapsi oireilee. Ei sitä huomaa, jos lapsi itkee keskiyön jälkeen omassa huoneessaan hiljaa peiton alla. Ei siitä jää mitään jälkeä.
Se, että nuori kertoo mielenterveysongelmistaan vaatii paljon. Kertominen ei varmasti ole hetken mielijohde, vaan lapsi tai nuori on todennäköisesti miettinyt sitä pitkään.
– En missään nimessä syytä omia vanhempiani mistään. He ovat suhtautuneet omiin ongelmiini hyvin saatuaan tietää niistä. Kuitenkin, jos lapsesi tai nuoresi kertoo sinulle ongelmistaan, muista että olet äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa.
Joskus oman haavoittuvuuden näyttäminen kaikista läheisimmille ihmisille on kaikkein vaikeinta.
Psykoterapeutti Emilia Kujala
Monet nuoret puhuvat mielenterveydestä avoimesti toisilleen. Vanhemmalle tai muulle läheiselle kertominen saattaa olla vaikeampaa kuin omien haasteiden jakaminen sosiaalisessa mediassa.
Iso yleisö on monella tapaa kasvoton.
– Joskus oman haavoittuvuuden näyttäminen kaikista läheisimmille ihmisille on kaikkein vaikeinta, psykoterapeutti Emilia Kujala sanoo.
Joskus se liittyy myös toisten suojelemiseen. Kun paljastamme jotain itsestämme, saatamme samalla kertoa jotain myös toisista ihmisistä.
– Mielenterveysongelmat eivät tietenkään ole pelkästään seurausta lapsuuden kokemuksista, mutta vanhemmilla on silti taipumusta syyttää itseään.
On inhimillistä jättää kertomatta.
”Olisipa ihanaa olla noin rikki”
Rahkonen toivoo, ettei yhdenkään nuoren tunteita vähäteltäisi. Masentunut mieli on sairastunut. Sitä, miltä maailma sairastuneen silmin näyttää, on vaikea ymmärtää kokematta sitä itse.
Elämässä ei ole potentiaalia, ei mitään mitä kohti tähdätä. Ei toivoa, ei arvoa.
Vaikka masennukseen kuuluu pitkäkestoinen surumielisyys, Rahkosesta tuntui kuitenkin usein siltä, että tunteet puuttuivat kokonaan.
Masennusjakson ollessa päällä hän tapasi ystävänsä, joka kertoi juuri päättyneestä parisuhteestaan.
Ystävä itki vuolaasti, ja Rahkonen tunsi kateutta.
Olisipa ihanaa olla noin rikki. Mäkin haluan tuntea jotain.
Rahkonen sai apua vasta yliopistossa, kun hän hakeutui lääkäriin fyysisten oireiden takia.
Silloin lääkäri ehdotti, voisiko oireiden takana olla psyykkisiä ongelmia.
Hän sai kiireellisen lähetteen psykiatrille.
Mielialalääkkeet ja terapia auttoivat hänet oikealle tielle.
– Lääkitys oli oleellinen osa omaa paranemismatkaani ja sitä, että ylipäätänsä olen tässä tänään.
Rahkoselle ei koskaan selvinnyt, mistä jo lapsena alkaneet mielenterveysongelmat saivat alkunsa. Kotona kaikki oli hyvin, eikä mitään traumaattista ollut tapahtunut.
Puhuminen voi pelastaa hengen
Nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet siitä lähtien, kun älypuhelinten ja sosiaalisen median käyttö on yleistynyt. Useat tutkimukset ovat vahvistaneet ajallisen yhteyden. Asiantuntijat ovat kuitenkin erimielisiä siitä, onko asioilla suoraa syy-seurausyhteyttä.
Rahkoselle itselleen sosiaalinen media on ollut isoin yksittäinen normalisoiva tekijä, mitä tulee mielenterveysasioihin. Hänestä tuntuu, että moni lapsi ja nuori etsii vertaistukea sosiaalisesta mediasta, kun ei tiedä mistä muualta sitä saisi.
– Kaikille niille, jotka ajattelevat, että mitä hyötyä on puhua näistä asioista, haluan sanoa: se voi pelastaa jonkun hengen.
Lapsena Rahkonen pelkäsi tulevansa paljastetuksi. Hän pelkäsi, miten muut ihmiset suhtautuisivat mielenterveysongelmiin, hän pelkäsi menettävänsä kaikki läheisensä. Ennen kaikkea hän pelkäsi omaa mieltänsä.
Nyt Roosa Rahkonen kuitenkin paljastaa asioita kymmenille tuhansille ihmisille Instagramissa ja Tiktokissa.
Ja se pelottaa häntä edelleen.
Puhumisesta ei tullut yhtäkkiä helppoa tai yksiselitteistä. Hän joutuu jatkuvasti miettimään, menettääkö esimerkiksi työmahdollisuuksia sen vuoksi, että puhuu mielenterveydestä avoimesti.
Nyt hän juontaa Melkein kaikki mielestä -podcastia Ylellä. Asiantuntijoina vuorottelevat psykoterapeutti Emilia Kujala ja somelääkäri Atte Virolainen.
”Miksi sä et tsemppaa?”
Vaikka mielenterveysasioita puhutaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Rahkosesta tuntuu, että mielenterveysongelmiin liittyy edelleen stigmaa, eikä keskusteluilmapiiri ole aina hyväksyvä.
Sosiaalinen media ei välttämättä ole turvallinen tila mielenterveysongelmista puhumiselle, ja myös se näkyy kommenteissa.
Otat ittees vaan niskasta kiinni.
Mikset sä tsemppaa?
Pitääks aina itkee?
Tapa ittes.
Myös keskustelupalstoilla ja mielenterveyttä käsittelevien juttujen kommenttikentissä toistuu usein sama narratiivi. Nykyajan nuoret ovat heikkoja, kyllä minä olen kaiken kestänyt.
– Varmasti oletkin, mutta miten sinulla menee nyt? Me ei voida pitää kaiken kestämistä merkkipaaluna. Jokainen joka täällä kävelee, on kaiken kestänyt, mutta se ei tarkoita, että parhaalla mahdollisella lopputuloksella.
Lapsena Rahkonen kaipasi edes yhtä ihmistä, joka jakaisi samoja kokemuksia. Jotta hän voisi kokea olevansa normaali.
– Muistan edelleen ensimmäisen kerran, kun näin sosiaalisessa mediassa, että joku kertoi syövänsä mielialalääkkeitä. Tuntui, että tuhat kiloa häpeää putosi harteilta.
Nyt hän haluaa tehdä saman jollekin toiselle.
Miten sinun mielestäsi nuorten hyvinvointia voitaisiin tukea?
Keskustelu aiheesta sulkeutuu 4.9.2024 kello 23:00.