”Mutta mikä synkkyys ja masentuneisuus katseessa. Ja kuinka onkaan painunut kumaraan vielä entisestään. Hänellä on yllään luvattoman kulunut, harmaa siviilipuku.”
Sodanaikainen propagandapäällikkö ja tuleva historian professori L.A. Puntila seurasi Juustilan raja-asemalla, kuinka Suomen rauhanvaltuuskunta siirtyi ei-kenenkään maalle ja siitä eteenpäin Neuvostoliiton puolelle. Vähän matkan päässä hiljainen joukko nousi venäläisiin autoihin ja matka kohti Moskovaa alkoi.
Puntila kuvailee puolustusministeri, kenraali Rudolf Waldenia, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut puhua kenestä tahansa valtuuskunnan jäsenestä. Edessä oli yksi lähihistoriamme raskaimmista toimeksiannoista. Suomi oli juuri hävinnyt sodan ja nyt piti yrittää neuvotella rauhasta. Eikä missään neutraalilla maaperällä, vaan Moskovan Kremlissä. Neuvottelijoiden kädessä eivät olleet kummoiset kortit.
– Totta kai neuvottelijat ymmärsivät, että Suomea tullaan rankaisemaan siitä, että olimme hyökänneet Saksan rinnalla Neuvostoliittoon, valtiotieteen tohtori, tunnettu sotahistorioitsija Pekka Visuri kuvailee lähtötilannetta.
Onkin ymmärrettävää, ettei rauhanneuvottelukuntaan ollut tunkua. Presidentiksi valittu ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim joutui suorastaan taivuttelemaan luottomiehiään tehtävään.
Esimerkiksi Antti Hackzell kieltäytyi useaan kertaan pääministerin tehtävästä ja sitä myötä valtuuskunnan puheenjohtajuudesta. Eikä Hackzell suinkaan ollut ensimmäinen, jolle tehtävää tarjottiin. Lopulta hän taipui, lähinnä velvollisuudentunnosta.
– Tiedettiin, että edessä oli kovat neuvottelut ja niiden lopputulos olisi todennäköisesti epäedullinen Suomelle. Neuvottelijoille saattaisi koitua mainehaittaa ja siksi niistä haluttiin pysyä kaukana, arvioi väitöskirjatutkija Sebastian Lindberg.
Lindbergillä on tekeillä tutkimus rauhanneuvotteluihin osallistuneesta Carl Enckellistä.
Lopulta Moskovaan matkusti joukko, jolla oli enemmän sotilaallista kuin poliittista tai diplomaattista osaamista. Kenraali Waldenin ohella ryhmään kuului yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs sekä kenraali Oscar Enckell. Varsinaisista neuvottelijoista vain Hackzell oli siviili.
Kokoonpanoon vaikutti Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläältä Aleksandra Kollontailta saatu vinkki: sotilaat pystyisivät parhaiten neuvottelemaan saksalaisjoukkojen karkottamisesta, Neuvostoliitolle keskeisestä asiasta.
Hotelli Savoy'n piinaviikko
Moskovassa suomalaiset majoitettiin hotelli Savoy'hin. Kyseessä oli suuri ja arvostettu diplomaattihotelli lähellä Bolšoi-teatteria, muutaman kilometrin päässä Kremlistä.
Hotellin huoneita myös salakuunneltiin. Suomalaisten keskustelut ovat tallentuneet Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n raporttiin.
– Suomalaiset kävivät läpi aiempia rauhanehtoja. Pohtivat, miten niihin voisi saada lievennyksiä. Mietittiin myös sitä, miten vastata (pääneuvottelija Vjatšeslav) Molotovin aloituskysymykseen, Sebastian Lindberg kertoo.
Suurin ihmetyksen aihe oli kuitenkin se, mikseivät rauhanneuvottelut jo ala. Suomalaiset olivat saapuneet Moskovaan 7. syyskuuta 1944. Seuraavana päivänä Hackzell oli tavannut Molotovin, mutta sen jälkeen oli ollut hiljaista.
– Aikaa on kuvattu piinaviikkona. Alkoi kiertää huhuja viivästymisen syistä. Pelättiin, että Stalin vain taktikoi ja tosiasiassa hän valmistelisi uutta suurhyökkäystä Suomeen, Lindberg sanoo.
Myös sotatilanteessa tapahtuneet muutokset lisäsivät suomalaisneuvottelijoiden tuskaa. Puna-armeija eteni vauhdilla kohti Saksaa, minkä arveltiin heikentävän suomalaisten neuvotteluasemaa.
Nykyisin tiedämme, että neuvottelut viivästyivät Neuvostoliiton ja Romanian aseleponeuvottelujen takia. Suomen delegaatiolle syytä ei kuitenkaan kerrottu.
– Suomalaiset tietenkin hermostuivat. Ja se kävi myös terveyden päälle, Pekka Visuri sanoo.
Hän ei kuitenkaan usko, että Neuvostoliitto olisi tietoisesti pelannut psykologista peliä ja kypsyttänyt suomalaisia.
– Neuvottelut viivästyivät teknisistä syistä, sillä Romanian tilanne oli erittäin sekava.
Suomalaiset yrittivät keventää tunnelmaa ja kuluttaa runsasta vapaa-aikaansa katselemalla Moskovaa. Hackzell ihmetteli, kuinka vähän kaupunki oli kärsinyt sodasta. Vierailtiin Bolšoi-teatterissa, laukkakisoissa sekä sotasaalisnäyttelyssä, jossa oli esillä myös suomalaisilta takavarikoitua esineistöä. Tuliaisiksi hankittiin teetä, kahvia, kaakaota ja muita ylellisyystuotteita.
14. syyskuuta Hackzellin kärsivällisyys alkoi kuitenkin loppua. Hän oli odottanut Moskovassa nyt kokonaisen viikon ja uhkasi palata Suomeen, jollei kokouskutsua pian tulisi. Venäläisiin tulikin vauhtia, mutta samalla kohtalo puuttui peliin.
Hackzell löydetään puhe- ja liikuntakyvyttömänä
Historioitsija Martti Häikiö kertoo Hackzell-elämäkerrassaan Karhunkaatajasta rauhantekijäksi dramaattisen syyskuun 14. päivän nopeasti etenevistä käänteistä:
Hackzell oli päivällä ilmoittanut palaavansa Suomeen osallistuakseen eduskunnan istuntoon. Vain muutama tunti tämän jälkeen, kello 18:30, hän sai kutsun saapua Kremliin. Rauhanneuvottelujen oli määrä käynnistyä vielä samana iltana kello 23. Lähes välittömästä tämän jälkeen jälkeen Hackzell löydettiin hotellihuoneestaan puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Tieto välitettiin venäläisille ja pyydettiin apua. Lääkäri saapui puolen tunnin sisällä ja totesi Hackzellin tilan vakavaksi. Suomen rauhanvaltuuskunnan puheenjohtaja oli saanut aivohalvauksen, josta hän ei enää toipuisi. Hackzellin vaimo ja suomalainen henkilääkäri saapuivat Moskovaan muutaman päivän kuluttua. Lääkäri kauhistui, kun näki miten Hackzellia oli hoidettu: hänen kaulansa ympärillä oli iilimatoja, häntä oli kupattu ja käännelty puolelta toiselle. Hackzellin vointi kuitenkin koheni parissa viikossa niin, että hänet pystyttiin siirtämään Suomeen. Uusi sairauskohtaus päätti Antti Hackzellin elämän 14. tammikuuta 1946.
Hackzellin saaman kohtauksen yhteyttä paineiseen työtehtävään on arvuuteltu. Hänen terveytensä tiedettiin heikoksi: tyttären mukaan isän verenpaine oli ”hyvin korkea”.
– Osittain se on varmaan seurausta siitä. Koko valtuuskunta oli kovan paineen alaisuudessa, Lindberg arvioi.
Hackzell ei ollut ainoa, joka sairastui Moskovan-matkan seurauksena. Erik Heinrichs löydettiin pian kotiinpaluunsa jälkeen tuijottamassa lasittunein katsein eteensä. Lievässä psykoosissa ollut kenraali nukutettiin kolmeksi vuorokaudeksi, jotta voimat palautuisivat.
Myös Rudolf Walden sairastui vakavasti pian neuvottelujen jälkeen ja kuoli muutamaa vuotta myöhemmin.
Hieman ennen kohtausta Hackzell oli myös tavannut Molotovin, joka tiedettiin tylyksi neuvottelijaksi. Carl Enckell on kuvaillut tapaamista raivokohtauksen saaneen Molotovin kanssa ”hirvittävimmäksi mitä olen koskaan kokenut”.
Neuvostoliitto epäili ensin, että Hackzell oli saanut ”diplomaattisen sairauskohtauksen” ja suomalaiset pelasivat aikaa. Kun asian oikea laita varmistui, tilannetta pahoiteltiin, mutta aikataulua ei muutettu.
Suomen kohtalon ratkaisevien rauhanneuvottelujen alkuun oli muutama tunti ja neuvottelukunnalta puuttui puheenjohtaja.
”Herra Jeesus! Vielä tämä vaatimus!”
Puolustusministeri Rudolf Waldenista tehtiin pikakomennuksella rauhanvaltuuskunnan väliaikainen puheenjohtaja, kunnes ulkoministeri Carl Enckell ehtisi Moskovaan. Waldenin johdolla suomalaiset siirtyivät Kremliin halki öisen kaupungin.
Heitä oli vastassa Neuvostoliiton valtuuskunta sekä pieni brittien edustus. Reilun tunnin kestäneessä tapaamisessa äänessä oli lähinnä Molotov. Britannian lähettiläs käytti yhden puheenvuoron: ”Olen täysin samaa mieltä herra Molotovin kanssa.”
Suomalaisten eteen tuotiin 23 kohdan sopimusehdotus Molotovin saatesanoin: Odotamme, että hyväksytte sen sellaisenaan.
Teksti noudatteli pääpiirteissään jo aiemmin keväällä Suomelle esitettyjä rauhanehtoja:
- Itäraja vedettäisiin talvisodan päättäneen sopimuksen mukaisesti, kuitenkin niin, että Petsamo siirtyisi Neuvostoliitolle.
- Saksalaisten aseistariisunta ja karkotus oli aloitettava välittömästi.
- Suomen oma armeija oli kotiutettava kahdessa ja puolessa kuukaudessa.
- Sotakorvauksia lankeaisi maksettavaksi 300 miljoonaa dollaria.
- Ehtojen toteutumista valvoisi liittoutuneiden valvontakomissio.
Kaikki edellä mainittu oli ennakoitavissa. Sopimuksen 8. artikla sen sijaan tuli puun takaa. Neuvostoliitto vaati Porkkalanniemeä vuokralle 50 vuodeksi.
”Herra Jeesus! Vielä tämä vaatimus!”
Mannerheimin reaktio kuvaa tuntemuksia, joita Porkkala herätti suomalaisissa. Alue sijaitsee tykinkantaman päässä Senaatintorista, joten Suomen itsenäisyys olisi varsin kyseenalainen, jos Porkkala olisi vieraan vallan hallussa.
Suomalaiset tarjosivat tilalle Hankoniemeä ja Mannerheim oli puolipaniikissa jopa taipuvainen Ahvenanmaan luovuttamiseen.
– Porkkalan luovutuksen vaarallisuuden takia Mannerheim pohti myös pääkaupungin siirtämistä Tampereelle tai Jyväskylään, Pekka Visuri kuvaa tilanteen vakavuutta.
Mikään ei kuitenkaan auttanut. Rauhansopimuksen päälinjat oli sovittu jo joulukuussa 1943, kun liittoutuneiden johtajat tapasivat Teheranissa. Stalin piti kiinni silloin sovitusta ja Molotov toteutti esimiehensä ohjeita.
Välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovan Kremlissä 19. syyskuuta 1944. Suomalaiset saivat pieniä huojennuksia sotakorvausten maksuaikaan ja armeijan kotiutukseen. Käytännössä kyse oli kuitenkin sanelurauhasta.
– Tuskin kukaan muukaan olisi pystynyt saamaan parempaa lopputulosta, Sebastian Lindberg arvioi suomalaisneuvottelijoiden suoritusta.
Ja huonomminkin olisi voinut käydä.
– Maailmansotahan raaistui loppua kohti. Se koski niin juutalaisten ja muiden vähemmistöjen tuhoa kuin kaupunkien pommituksia. Suomi irtautui sodasta todella hyvällä hetkellä, Pekka Visuri sanoo.