Helsingin Jokerit vastasi ensin kesän isoimmasta kiekkouutisesta. Stanley Cupin, olympiakullan ja maailmanmestaruuden voittanut Valtteri Filppula jatkoi kaikkien yllätykseksi uraansa Mestiksessä.
Sitten samasta osoitteesta kajahti syksyn merkittävin jääkiekkouutinen, kun Jokerit pestasi päävalmentajakseen Risto Dufvan.
Dufvan palkkaaminen on monella tavalla huomionarvoinen asia.
Ensinnäkin tietysti siksi, että kulttivalmentaja ehti jo lopettaa yli kolmekymmentä vuotta kestäneen uransa. Tribuuttivideot seurasivat toisiaan viime keväänä Suomen jäähalleissa. Jäähyväishalauksista ei tullut loppua. Dufva soitteli komeaa joutsenlauluaan.
Palkintokukat eivät ehtineet kuivua maljakkoon, kun Dufva palasi salamannopeasti valmennushommiin. Moni tuntui ihmettelevän Jokerien värväystä, vaikka siinä ei ole lopulta mitään yllättävää.
Jokerien tavoite on nousta ensi kaudeksi SM-liigaan. Mitä tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan? Ainakin valmentaja, joka on ollut urallaan riittävän kovissa paikoissa. Voittanut, hävinnyt, saanut potkut, kokenut mahdollisimman paljon kaikkea sitä, mistä huippu-urheilussa on kyse.
Ja siitä päästään otsikossa mainittuun suomalaisen jääkiekon ongelmaan.
Yksikään joukkue ei voinut hävitä
Dufvaa iältään tai virka-iältään reippaasti nuoremmat lätkävalmentajat eivät ole saaneet riittävää oppia vuosikausiin, jopa reiluun vuosikymmeneen. Ja nyt en puhu valmentajakoulutuksesta, vaan käytännön kokemuksesta. Se ei ole valmentajien vika.
Jääkiekon SM-liigan karsinnat lopetettiin vuonna 2001. Sarja avattiin viiden kauden ajaksi (2008–2013), mutta sitten ovi sulkeutui jälleen. Urheilullisin perustein pääsarjasta ei ole sen jälkeen voinut pudota. Toisin sanoen SM-liigassa yksikään joukkue ei karsintojen puuttuessa ole voinut varsinaisesti hävitä.
Samalla toiseksi ylin sarjataso, Mestis, pääsi näivettymään pahemman kerran. Sport, Jukurit ja KooKoo nostettiin kabinettipäätöksillä SM-liigaan. Mestiksestä tuli heitteille jätetty farmisarja, jonka voittamisella ei ollut sen suurempaa merkitystä, ainakaan urheilullisesti.
Samaan aikaan myös A-nuorten, eli nykykielellä ilmaistuna U20-sarjan taso laski kuin lehmän häntä. Sinne oli liigaseuroille sementoitu mandaattipaikat, eli pelkoa joukkueen putoamisesta ei ollut junnupeleissäkään.
Suo, josta ei nousta hetkessä
Miten tuossa ympäristössä olisi voinut kasvaa valmentajia, jotka olisivat saaneet oppia kovista paikoista, äärimmäisistä painepeleistä, niistä kaikkein tärkeimmistä asioista. Pelejä kun ei ole ollut pakko voittaa.
Häviäminen sarjamuotoisessa joukkueurheilussa tarkoittaa – tai sen pitäisi tarkoittaa – putoamista porrasta alemmas. Eurooppalainen palloilusarjaperinne rakentuu vahvasti sen varaan. Mutta siitä ei monella Härmän kiekkovalmentajalla ole minkäänlaista kokemusta edes junnupuolelta.
Suomalainen seurajääkiekko päästettiin valahtamaan tilaan, jossa peleillä ei ollut riittävästi merkitystä. Siitä maksetaan nyt kovaa hintaa. Mistä tulisivat ne tulevaisuuden dufvat, jotka on keitetty riittävän tulisissa liemissä?
Onneksi liigakarsinnat vihdoin palautettiin. Ensi keväänä joku pääsarjan joukkueista pelaa Mestiksen voittajaa vastaan. Mistä silloin puhutaan? Tietysti voittamisesta, siis noususta, ja häviämisestä, eli putoamisesta. Ei mistään unisesta ensi kaudella jatkuvasta prosessista, jota SM-liigan häntäpään joukkueet ovat mantran lailla kaudesta toiseen toistelleet.
Jos Jokerit voittaa Mestiksen ja pääsee karsintoihin, en haluaisi olla vastassa olevan liigajoukkueen valmentaja. Vai uskooko joku, että vaikkapa HPK:n Maso Lehtonen pyyhkii kaiken kokeneella Dufvalla pöytää peleissä, joissa panoksena saattaa olla koko seuran tulevaisuus?
Dufvan värväys tuo näkyviin sen kaukana todellisesta kilpailusta sijainneen suon, jossa nuorempi valmentajapolvi on Suomessa joutunut rämpimään aivan liian pitkään.
Siitä suosta nouseminen ei tapahdu hetkessä. Liigakarsinnat sentään tuovat ne ensimmäiset pitkospuut.
Ylen Jääkiekkokierros välittää SM-liigan ottelut suorana keskiviikkoisin Radio Suomessa ja perjantaisin sekä lauantaisin Yle Areenassa.