Rautaliiga, bussiliiga, farmiliiga. American Hockey Leaguella, tuttavallisemmin AHL:llä on monta lempinimeä.
AHL on kehitysliiga, jonka seurat ovat usein NHL-seurojen omistamia. Alhaalla eli yhtä tasoa NHL:n alapuolella suuren liigan seurat kehittävät varaustilaisuudessa varaamiaan pelaajia sekä muita potentiaalisia huomisen NHL-pelureita.
Suomessa rautaliiga-sanassa on perinteisesti ollut huono klangi.
Mielikuvat liittyvät pitkiin ja nuhjuisiin bussimatkoihin läpi entisten ja sittemmin nuukahtaneiden teollisuuskaupunkien. Sarja on toisinaan nähty hampaattomien kanukkien taistelutantereena, jossa vielä joitakin vuosia sitten saatettiin pelata kolmekin ottelua viikonlopun aikana.
AHL:ään ei ole koskaan halunnut kukaan.
– On se vähän kirosana edelleen. Vieläkin liikkuu juttua, että sinne jos joudut, niin sinne jäät, sanoo pitkän linjan pelaaja-agentti Markus Lehto.
Raakaa AHL-ralli usein onkin.
Mikko Rantasen ja Roope Hintzin kaltaiset ykköskorin pelaajat pomppaavat nopeasti ylemmille tasoille, mutta keski- tai pohjapakan pelaajat joutuvat raastamaan pitkiä maanteitä AHL-busseissa vuosia. Jopa ykköskierroksen varaukset.
Winnipegin ensimmäisellä kierroksella varaama (2019) Ville Heinola, 23, on pelannut farmissa jo viiden vuoden ajan ja saanut sinä aikana tililleen vain 35 NHL-ottelua, vaikka näytöt alhaalla ovat olleet vähintäänkin hyviä.
Nilkkaongelmat tänä ja viime syksynä ovat lyöneet unelmille lisää jarrua.
– Viime syksy oli itselleni uran kovin paikka. Arki on aika kaukana glamourista, kun loukkaantuneena vietät aikaa kotona ja käyt hallilla sekä salilla yksin samaan aikaan, kun muut ovat vierasreissulla. Raastat vain päiviä läpi. Se on aikamoista mentaalista sotaa, Heinola sanoo.
Kaikessa hiljaisuudessa suomalaisten kaikkien aikojen AHL-ottelutilaston kärkeen noussut Joona Koppanen tietää, mistä Heinola puhuu. Boston varasi Lempäälästä kotoisin olevan hyökkääjän viidennellä kierroksella kesällä 2016, ja vuotta myöhemmin hän suuntasi Pohjois-Amerikkaan.
303 AHL-ottelua myöhemmin nyt 26-vuotias Koppanen jatkaa edelleen NHL-unelman metsästystä, tosin tällä hetkellä Pittsburghin organisaatiossa. NHL-otteluita on kertynyt yhdeksän.
Koppaselta otettiin hyvistä harjoitusotteluesityksistä huolimatta aikanaan heti luulot pois. AHL:n sijaan suuntana oli farmin farmi, eli East Coast Hockey League ECHL.
– ECHL on ihan oma lukunsa. Valmentaja ei oikein tykännyt minusta, ja organisaatiossa haluttiin ajaa eteenpäin muita nuoria, Koppanen muistelee.
ECHL-tarinat muistuttavat ajoittain kaljaliigajuttuja, mutta realismia yhtä kaikki on, että viime vuosinakin farmin farmiin on lähetetty lukuisia SM-liigasta tai Leijonien nuorisomaajoukkueista tuttuja pelaajia.
Näin kylmästä kyydistä selviävät vain sitkeimmät.
– Kerran lähdettiin reissuun bussilla ja jätkät alkoivat pelata korttia. Päävalmentaja sitten ihan muina miehinä hyppäsi korttirinkiin mukaan. Taisi pilvenpolttokin hänelle juttujen mukaan maistua pelin lomassa. Ehkä muissa sarjoissa päävalmentajan rooli on hieman toisenlainen, Koppanen hymähtää.
– Treeneissä jäällä oli vain päävalmentaja. Ehkä joskus joukkueenjohtaja tuli jäälle myös, että saatiin jotenkin harjoitukset pyörimään. Ei siellä mitään apuvalmentajia ollut. Jos haluaa kehittyä ECHL:ssä, kaikki jää omalle kontolle.
Koppanen on raastanut armottoman matkan ja saanut siitä palkinnoksi muutamia NHL-pelejä. Hän haluaa katsoa Pohjois-Amerikan kortin loppuun saakka, sillä uutta mahdollisuutta lähteä ei ehkä enää tule.
– Olen yrittänyt sopeutua kulttuuriin ja saada kavereita. Ehkä monella loppuu kärsivällisyys, eikä haluta elää arkea täällä.
Maine kiirii SM-liigan edellä
Yhä useampi NHL:stä haaveileva nuori suomalaispelaaja on hypännyt Heinolan ja Koppasen tamppaamalle ladulle.
Suomalaisten AHL-pelaajien määrässä on tapahtunut viime vuosina valtava kasvu takavuosiin. Esimerkiksi menneellä kaudella rautaliigassa nähtiin 52 suomalaista, kaudella 2022–2023 peräti 59.
50:n hujakoilla liikutaan tänäkin vuonna. Kymmenen vuotta sitten pelaajia oli lähes puolet vähemmän.
– Kun NHL-seura varaa eurooppalaisen pelaajan, niiden johtoporras näkee AHL:n osana kehittymisprosessia, kun haetaan NHL-tasoa. He kokevat AHL:n pelikulttuurin kehittävämpänä kuin Euroopan sarjat. Toki sekin on aina pelaajakohtaista, Lehto näkee.
Lehto myös muistuttaa farmisarjan muuttuneesta profiilista.
– Ehkä 10–15 vuotta sitten tilanne oli eri, mutta siellä on nykyään paljon hyviä pelaajia, ykkös- ja kakkoskierroksen varauksia, Euroopan sarjoissa pistepörssissä korkealla olleita ja muita maajoukkuejätkiä. Ei se huono sarja ole, Lehto linjaa.
– Pelien tasossa on AHL:ssä heittoa, mutta tosi kovatasoisia pelejä siellä on. Jos ajatellaan, että pelaaja haluaa NHL:ään, uskon farmin kehittävän sitä kohti paremmin kuin vaikka SM-liigan. Siellä on jo nyt hyviä nuoria pelaajia ja koko ajan tulee lisää. NHL:n kannalta se on hyvä paikka kehittyä, Heinola komppaa.
Näkemykset vahvemmasta farmisarjasta on helppo uskoa, sillä osalla jopa juniorimaajoukkueputken läpi käyneistä on ollut vaikeuksia AHL:ssä. Parin edellisvuoden aikana ECHL:ssä on nähty useita suomalaisia hakemassa vauhtia.
Onkin paikoin kysytty, antaako suomalainen jääkiekko nuorille riittävät eväät armottomaan työpaikkakilpailuun uudella mantereella. Vielä 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa voimissaan olleesta SM-liigasta useampi pomppasi suoraan NHL:ään.
– Kyllä SM-liigan tasosta jutut ovat valitettavasti kantautuneet NHL:ään. Ihan suoraan sanottuna seuroilla on vahva näkemys siitä, ettei SM-liiga ole sitä, mitä se oli viisitoista vuotta sitten, Lehto toteaa.
– Liigan laajentuminen on laskenut tasoa, enkä silti sano, että Suomessa pelataan huonoa lätkää. Moni seurajohtaja on sitä mieltä, että Sveitsikin kehittää SM-liigaa paremmin pelaajia NHL:ään.
Pelaajavirta Atlantin yli kiihtyy
Oma lukunsa ovat pelaajat, jotka lähtevät Pohjois-Amerikkaan jo ennen NHL-varausta.
Kanadan junioriliigat tai yliopisto rajan eteläpuolella eivät ole lupaus isoista dollarikasoista, mutta NHL-kynnys saattaa madaltua, jos pienen kaukalon peliin, kulttuuriin ja ennen muuta kilpailukulttuuriin totuttelee jo aiemmin. Yhä useampi tuntuu tekevän nyt tämän valinnan.
– Ihmisenä meidän pelaajat ovat ihan samalla tasolla varausiässä, mutta kun pitäisi nuorena tehdä iso muutos elämässä ja muuttaa uuteen kulttuuriin, niin jäädään hieman takamatkalle. Se tietenkin vaikuttaa, Lehto näkee.
– Onhan se älytön kulttuurišokki lähteä suoraan kotoa kauas toiseen kulttuuriin käsittelemään tosi vaikeitakin juttuja. Olet kaukana lähipiiristä ja mistään tukiverkosta jossakin farmin farmissa Atlantassa, Koppanen toteaa.
Esimerkiksi Kanadan junioriliigoissa (Quebec, Ontario, WHL) pelasi kahdella edelliskaudella yhteensä kymmenen suomalaista, alkavalla kaudella 14.
Jenkkien yliopiston suomalaislukema on pysytellyt pitkään 20–30:n välimaastossa.
Jos lasketaan AHL, Kanadan juniorisarjat, Yhdysvaltojen yliopistosarja (NCAA) sekä juniorisarja (USHL), mukana on alkavalla kaudella peräti 82 suomalaispelaajaa. Kymmenen vuotta takaperin lukema oli 57 ja kaksikymmentä vuotta takaperin 31.
20 vuodessa suomalaisten määrä Pohjois-Amerikan sarjoissa on siis lähes kolminkertaistunut.
SM-liigasta on puhuttu kasvattajasarjana, mutta tarjoaako kotimainen jääkiekko nykyisten sarjajärjestelmien kautta riittävän kovaa kilpailua huipulle tähtääville nuorille?
– Suomessa ei välttämättä ymmärretä, miten kovaa kilpailu Pohjois-Amerikassa on. Ihan eri tasolla kuin meillä, Lehto näkee.
Uusi vuosi, sama ralli
Wilkes-Barre/Scranton Penguinsia eli Pittsburghin farmijoukkuetta edustava Koppanen jatkaa NHL-unelmansa jahtaamista.
Edessä on niin sanotusti tuttu kyyti eli armoton kisa siitä, kuka kutsutaan ensimmäisenä ylös.
– Kilpailu näkyy itsekkyytenä. Kun on itse tottunut ajatukseen, että yksilöt menestyvät, kun joukkue menestyy, niin täällä jätkiä kiinnostaa lähinnä oma menestyminen.
– Ehkä joskus voisi saada parempia tuloksia sillä, että ensin pärjäisi joukkue, Koppanen sanoo.
AHL ei ole kommelluksiltaan KHL, mutta luvassa lienee siltäkin osin taas tarina tai kaksi, jota aikanaan jakaa keinutuolissa.
– Mentiin viime vuonna Kanadan puolelle passintarkastukseen, ja kaikki meni läpi paitsi kuski. Vähän ihmetellään siinä, kun miestä aletaan viedä ihan kunnon haastatteluun. Hetken päästä hän sitten ihan avoimesti tulee kertomaan pelaajille, että hänellä on nuoruudesta joku pieni tuomio, että hän ei pääse rajan yli, Koppanen kertaa.
– Oltiin siinä rajalla joku kolme ja puoli tuntia odottamassa ennen kuin Bellevillen (Ottawan farmijoukkue) bussi tuli meitä hakemaan. Oma kuski lähti sitten palaamaan siitä kotipaikkakunnalle, Koppanen naurahtaa.
Heinola sai vihdoin yhden suunnan NHL-sopimuksen eli nilkkavammasta toivuttuaan tämä palannee Winnipeg Jetsin riveihin taistelemaan paikasta auringossa.
Lähtökohtaisesti suomalainen on puolustuskaluston seitsemäs pyörä, mutta ensimmäistä kertaa todella lähellä murtautumista aateliin.
– Kilpailu on niin kovaa kuin se vain missään voi olla. Jokaiselle paikalle on jatkuvasti tulossa uusia nuoria. Hetken pelaat huonosti, niin jossain joku jo pelaa paremmin ja hakee paikkaasi. Hetkeksikään ei ole varaa nostaa jalkaa kaasulta.
Voisiko siis olla, että Pohjois-Amerikassa ollaan kaikilla tasoilla ytimessä huippu-urheiluun liittyvän kilpailun kanssa samaan aikaan, kun Suomessa kilpailun taso on laskenut sekä SM-liigassa että juniorisarjoissa?
Kulttuurista, missä kilpailusta on menty poispäin, on valtava matka huipulle kulttuurissa, missä pelkästään omassa joukkueessa kilpailu on viritetty äärimmilleen.
– Aika paljon on sanottu pelaajille, että kannattaa se 2–3 vuotta antaa elämästä Pohjois-Amerikan päässä, jos tosissaan tavoittelee sitä, että portit paratiisiin aukeavat, pelaaja-agentti Lehto sanoo.
Koppanen ja Heinola ovat antaneet jo paljon enemmän. Ja vielä vaaditaan lisää. Sellaista on huippu-urheilu.