Montreal Canadiens, tuo suuri ja kaunis – voisiko sanoa suurin ja kaunein jääkiekkomaailmassa. Kaukana on suuruuden loisto näinä aikoina.
Ei riittänyt johto kolmannessa erässä tälläkään kertaa. Tappio kotijäällä Calgarylle tiesi joukkueelle jo neljättä perättäistä tappiota. Kymmenestä edellisestä ottelusta kahdeksan on päättynyt tappioon.
Voitotkin tulivat Philadelphiasta ja St. Louisista, häntäpään porukoista, joita ei tulla pudotuspeleissä näkemään.
Mitään uutta missään edellä mainitussa ei toki ole. Montreal Canadiensista on tehty ikuisuusprojekti, joka ei tule koskaan päätepisteeseensä.
Montreal on takavuosikymmenien dynastia ja upean historian suurseura, joka on ajettu pohjamutiin jo kauan sitten.
Voitettuaan Kanadan viimeisimmän Stanley Cupin kesällä 1993, se on voittanut kolmenkymmenen vuoden aikana kaksitoista ottelusarjaa pudotuspeleissä.
Niistäkin kolme tuli koronakuplan satutarinassa kesällä 2021.
Vesi ei ole virrannut Montrealissa käytännössä vuosikymmeniin. Ei, vaikka nyt käsillä pitäisi olla uusi nousi nuorekkaalla joukkueella. Seura on toki varannut kohtalaisesti ja sen riveissä pelaa nytkin lukuisia omia varauksia, mutta onko joukkueessa todella aihiot huomisen suuruudeksi?
Todella heikolta näyttää.
Les Habintants edusti suuruutensa vuosikymmeninä äärimmäistä voittamisen taitoa ja kulttuuria. Nyt sinänsä lahjakas ja nuorekas ydinrunko edustaa jotakin aivan muuta.
Legendaarinen seura edustaa uuden ajan NHL:ssä häviävää kulttuuria, jossa individualismi ja jatkuvaan häviämiseen johtavat tavat rehottavat yhteisössä, josta huokuu huutava johtajuusvaje.
Tätä johtajuusvajetta ei ole kyennyt täyttämään päävalmentaja, entinen huippupelaaja Martin St. Louis.
Supliikkina pelaajien valmentajana tunnettua St. Louisia on hehkutettu sekä pelaajien että median taholta kolmen vuoden ajan. Kauniiden sanojen oheen ei muuta ole tarjolla ollutkaan.
Vain heittopussit ja käytännössä tarkoituksella pohjaan menneet Anaheim, Chicago ja San Jose ovat olleet kolmen edellisvuoden osalta Montrealia heikompia.
Suoritus on luokaton, kun huomioon otetaan, että Montreal ei ole enää mikään uudelleenrakennusprojekti.
Tälläkin kaudella piti – haaveeksi jää
Viimeistään tällä kaudella Canadiensin piti alkaa aidosti kamppailla paikasta pudotuspeleissä. Kausi on vasta alkutekijöissään, mutta pelillisessä kulttuurissa mikään ei näytä muuttuneen.
Joukkue on kurittomuudessaan ja huolimattomuuksissaan pahimmillaan kuin päättömästi kaukalossa laukkaava A-junioriliigan joukkue.
Eikä tämä Montreal ole enää mikään nuori joukkue, vaikka sitä sellaiseksi usein kutsutaan.
Muutoksen kulttuurissa pitäisi lähteä myös pukuhuoneesta. Ei Nick Suzukia, 25, tai Cole Caufieldia, 23, tarvitse enää hyysätä. Suzuki pelaa sarjassa kuudetta, Caufield viidettä vuottaan.
Kulttuuriin pitäisi kyetä tuomaan muutakin kuin roska-ajan tehopisteitä. Katse kääntyy myös David Savardin, Mike Mathesonin, Brendan Gallagherin, Christian Dvorakin ja vaikka Joel Armian suuntaan.
Miten voi olla, että pitkään sarjassa pelanneiden veteraanien silmien alla samoja häviäviä tapoja toistetaan vuodesta toiseen?
Canadiens on ylhäältä alas häviävä orkesteri. Paljon puhutaan nuoresta taidosta ja ihaillaan maalikoosteista yksittäisiä yksilösuorituksia, mutta pitkän juoksun pelissä juosten kusten pelaaminen johtaa jatkuvaan häviämiseen.
Kuluvalla kaudella joukkue on esimerkiksi hävinnyt maalipaikat ykkössektorista 60-prosenttisesti.
Vuosi sitten takkiin tuli 54- ja sitä edellisellä kaudella 58-prosenttisesti.
Seurajohdon vastuita ei myöskään pidä unohtaa. Vaikka on varannut kohtalaisesti, kysyä sopii, ovatko Suzuki, Caufield ja Juraj Slakofsky – esimerkkeinä – aikanaan Stanley Cupista taistelevan joukkueen keihäänkärki? Rohkenen epäillä. Puolustaja Lane Hutson voi sitä olla jossakin vaiheessa uraansa.
Oliko juuri tähän kokonaisuuteen ja huutavaan johtajuuspulaan Patrik Laine 8,7 miljoonan dollarin sopimuksella oikea hankinta? Aika näyttää. Epäilen.
Seura on käyttänyt kaksikymmentä miljoonaa Brendan Gallahgeriin, Christian Dvorakiin, Josh Andersoniin ja Joel Armiaan.
Totuus on, ettei tämä nelikko tuo pöytään riittävästi suhteutettuna rahaan. Menneellä kaudella nelikon paras oli Gallagher 31 tehopisteellä. Kaiken päälle Gallagherin ja Andersonin kalliit sopimukset kestävät kesään 2027.
Montreal on sekametelisoppa, jossa ei ole kokonaisuutena päätä eikä häntää. Ikään kuin vähän ollaan rakentamassa jotakin, mutta mitään ei rakennu ja kulttuuri on karmealla tavalla vinossa.
Eikä seurajohto ole saanut isollakaan rahalla tuotua seuraan johtajuutta, jonka avulla kulttuuria voitaisiin rakentaa.
Huono kulttuuri myrkyttää
Tästä sekametelikaaoksesta pitikin ainakin täksi kaudeksi pelastaa Oliver Kapanen, 21.
Montrealin varaama Kapanen ansaitsi kiistatta paikkansa NHL:ssä hienon harjoitusleirin jälkeen, mutta kokonaisuuden huomioon ottaen taas kerran pohjaan menossa olevaan alukseen ei ollut järkeä jäädä. Ei varsinkaan kahdeksan minuutin jääajoilla.
Kapasella on sopimus Olli Jokisen luotsaamaan Timrån kanssa, ja SHL:ään palaaminen palvelee kuopiolaistaustaisen hyökkääjän kehitystä tässä vaiheessa parhaiten.
NHL:ssä kiekon kanssa operointia tulisi vähän jo pelkästään minimaalisesta roolista johtuen. Ruotsissa tarjolla on kärkisentterin rooli ja paljon minuutteja.
En usko häviävän kulttuurin keskellä elämisen tekevän yhdellekään nuorelle pelaajalle hyvää. Terävällä pelipäällä varustetulla Kapasella on paljon voittavan pelaamisen elementtejä tekemisessään, mutta huono kulttuuri myrkyttää huomaamatta ja nopeasti.
Kapasen pelaajaprofiilissa on elementtejä, joita Montreal todella tulevaisuudessa tarvitsee, mutta pelaajan kehityksen kannalta parasta oli hypätä mahdollisimman nopeasti pois junasta, joka ajaa taas kerran täydellä vauhdilla päin seinää.