Näky on mieleenpainuva, kun suksihuollon huippuammattilaiset Mika Venäläinen ja Niko Nättinen avaavat Muonion Oloksella vain Iivo Niskasen kalustolle varatun huoltotilan oven: valtava kirkuvankeltaisten Fischer-suksien metsikkö.
Tästä suksimäärästä Niskasen avustajineen tulisi pystyä haarukoimaan ne parit, joilla toistaiseksi neljän arvokisavoiton sarja kasvaisi helmi-maaliskuun taitteessa Trondheimin MM-kisoissa.
Venäläinen on Niskasen ja monien jo lopettaneiden tähtihiihtäjien entinen henkilökohtainen suksihuoltaja, joka saapui Muonion Olokselle auttamaan urheilijan nykyistä suksigurua Niko Nättistä vimmatussa urakassa.
– Tässä tilassa on runsaat sata paria suksia. Ymmärrän, että homma on maallikon mielestä mennyt varsin järjettömäksi siitä katsannosta, vaikka näistä merkittävä osa palaa testaamisen jälkeen valmistajalle, Venäläinen naurahtaa.
Tehdassopimuksen saaneiden urheilijoiden suksikaluston omistaa aina suksitalli eli käytännössä valmistaja. Jos Iivo Niskasen kaluston haluaisi tästä huoltotilasta lunastaa siteineen omakseen, Mika Venäläinen laskee nopeasti hintalapun:
– Rapiat 100 000 euroa.
Komeasta suksimäärästä tallin haltuun palaa jossain vaiheessa alkavaa kautta 35–40 paria, Venäläinen arvioi karkeasti.
Vaikka Olokselle saapui myös A-maajoukkueen käytössä oleva huoltorekka, sen kustannuksista vastasi siellä yksityinen Team Electrofit -talli. Siinä missä huoltorekka on kansainvälisen kisakauden aikana pakattu niin sanotusti piripintaan suksia, Muoniossa määrät olivat hyvin maltillisia.
Tähtivieraalla neljä paria
Suomen A-maajoukkuehiihtäjistä valtaosa toi itse paikalle kalustonsa, ja esimerkiksi tähtivieras, Norjan olympiavoittaja Erik Valnes tyytyi hiihtämään Oloksella neljän autonsa suksiboksissa kuljettamansa parin voimin.
A-maajoukkuehiihtäjien kisakalusto lastataan rekkaan käytännössä tämän viikon aikana, kun eliittihiihtäjät valmistautuvat Kuusamossa paikkakunnalta viikonloppuna käynnistyvään maailmancupiin.
Maajoukkueen voitelupäällikkö Heikki Tonteri arveli, että rekassa oli Muoniossa noin 150 suksiparia. Kun tositoimet alkavat, siirrytäänkin aivan toisenlaisiin numeroihin.
– Kun rekka on pakattu kapasiteettiaan myöten, se kantaa mukanaan noin 800 suksiparia, Tonteri arvioi.
Yle Urheilulle on esitetty myös 50–100 paria suurempi arvio, mutta jo Tonterin kertoma suuruusluokka on massiivinen. Kun A-maajoukkueeseen valittiin täksi kaudeksi yhteensä 18 urheilijaa, keskiarvosuksiparimäärä hiihtäjää kohti olisi hieman alle 50.
Näin yksinkertaista matematiikka ei kuitenkaan ole. Siinä missä jääkiekkojoukkueen pukukopissa kokeneet huippupelaajat ottavat parhaat paikat, logiikka pätee myös toiseen Suomessa suosittuun urheilumuotoon.
– Minulla on noin 40 paria mukana, kenties vähiten koko porukasta. Puolet perinteistä ja puolet vapaata varten suurin piirtein, sanoo A-maajoukkueen nuoriso-osastoon kuuluva Jasmin Kähärä.
Sekä Tonteri että Venäläinen arvioivat, että muutamat kokeneimmat hiihtäjät varastoivat rekkaan peräti 75–80 suksiparia kauden ajaksi. Siinä missä määrä tuntuu absurdilta huippuhiihtoa tuntemattomasta henkilöstä, ei se lajin sisäpiireissäkään tunnu enää mielekkäältä.
– Jos on tuollainen määrä suksia, on hyvä kysymys, kasvaako virhevalinnan riski liikaa. Tuollaisen määrän hallinta ja niin sanottu suksikirjanpito on aika vaikeaa, sanoo maajoukkuehiihtäjä Niko Anttolan valmentajaisä Marko Anttola.
Hänellä jos kellä on asiaan perspektiiviä, sillä Anttola toimi 1990-luvulla legendaarisen Mika Myllylän suksihuoltajana. Siihen aikaan nykyisenkaltaisten suksimäärien roudaaminen ympäri kiertuetta ei olisi tullut kuuloonkaan syistä, joihin paneudutaan hieman myöhemmin tässä artikkelissa.
– Paljon niitä oli silloinkin, mutta ei tällaisia määriä. Nyt trendi vaikuttaa olevan se, että uusia suksia tulee koko ajan. Silloin mentiin selvästi pidempään samalla kalustolla, Anttola sanoo.
Äkkiä sivuun
– Aiemmin oli leimallista, että jos suksipari ei testeissä saavuttanut menestystä, se nopeasti siirrettiin turnauskalustosta kokonaan sivuun. Nyt sellaistakin tavaraa kulkee selvästi enemmän mukana, itsekin A-maajoukkuetta jo vuosituhannen taitteessa huoltanut Mika Venäläinen toteaa.
Niko Anttola on sisäistänyt isänsä opit: vähemmän voi olla enemmän.
– Yhdellä reissulla on mukana ehkä noin 15 paria, sanoo Suomi-hiihdon superlupaus, jolta sujuu kumpikin hiihtotapa tasaveroisesti.
Marko Anttolan maajoukkueaikalainen Jari Isometsä nauraa Yle Urheilun kysyessä aiheesta.
– Älä edes kerro niitä nykyisiä määriä. En halua kuulla, koska touhussa ei ole järjen hiventä. Meidän aikaan oli lupa ottaa reissuun 20 paria maksimissaan. Omalta osaltani se tarkoitti kymmenen paria per hiihtotapa.
Marko Anttolan huoltomies- ja Jari Isometsän aktiivivuosina urheilijat kuljettivat kalustoaan pitkälti itse mukanaan täyteen pakatuissa suksiputkiloissa, ja sukset kulkivat pakettiautoissa kisapaikkakunnilta toiselle.
2010-luvun taitteessa siirryttiin uuteen aikakauteen, joka suksimäärissä tarkoitti eksponentiaalista nousua. Ensimmäisen huoltorekan hankki Norja, Suomi sai omansa vuonna 2013. Niiden sisuksiin mahtoi kalustoa määrä, jonka kuljettelu ympäriinsä ei aiemmin olisi käynyt päinsä.
Voitelupäällikkö Tonteri kertoo kuvaavan suhdeluvun: kuinka suuri osa rekan 800–850 suksiparista on kauden aikana tilanteessa, jossa sen päällä seisova hiihtäjä on pukenut ylleen kisanumeron ja lipunut lähtöviiksen taakse?
– Reilusti alle sata, ehkä noin 50. Pieni on se parimäärä, jolla lopulta kilpaa hiihdetään, lajimaailman kokeneimpiin huoltonaamoihin kuuluva Tonteri sanoo.
Tonterin kanssa huoltorekassa Oloksella työskennelleet huolto-osaajat Kuisma Taipale, Petteri Lepistö ja Jari Nieminen muistuttivat, että suksia täytyykin olla reilusti yli sen määrän, jolla oikeasti kilpaillaan.
Osa kalustosta on mukana selkeästi pelkkää voiteiden tai hiontakuvioiden testaamista varten. Osa taas sopii lenkkivauhtiseen harjoitteluun, johon parhaita kisapareja ei esimerkiksi pohjan naarmuuntumisen pelossa käytetä koskaan.
Osa pareista on havaittu soveltuvaksi vain kovin harvinaisiin kelioloihin, ja perinteisten suksien seassa kulkee aina myös pitopohjasuksia yllättäviin kelinmuutostilanteisiin – kuten Oloksen räntäsateeseen.
Kaikki meni uusiksi
Kun Kansainvälinen hiihtoliitto FIS viime kaudella alkoi valvoa jo aiemmin päätettyä fluorivoiteiden kieltoa, se tarkoitti suurelle osalle hiihtäjistä sitä, että kalusto uudistui merkittävin osin.
Siinä missä fluorivoiteilla jopa tasoitettiin eroja isojen ja pienien hiihtomaiden välillä, fluorittomalla aikakaudella itse suksien ominaisuudet korostuvat entistä enemmän, semminkin kun parhaiksi osoittautuneet fluorittomat voiteet ovat huoltajien mukaan jopa kalliimpia kuin hinnakkaina pidetyt fluorivoiteet.
Kun kilpailuetua taas haetaan itse suksista jopa entistä kiivaammin, se ei ainakaan ole vähentänyt valmistajien intoa sylkeä vimmatusti uusia työkaluja tehdaskuljettajilleen sekä kauden alla että aikana.
Päävalmentaja Teemu Pasanen myöntää suoraan, että moni asia maastohiihdon kokonaisuudessa on räjähtänyt käsistä tavalla, joka työntää lajia hiljalleen eksistentiaalisen kuilun äärelle.
Suksien tolkuton määrä on näistä päävalmentajan mukaan vain yksi, mutta ei merkityksetön sekään.
– On erittäin hyvä kysymys, onko isojen hiihtomaiden mukana kulkeva suksimäärä järjen rajoissa. Jollain tavalla olisi hyvä saada useita huollon kuluja rajoitettua merkittävällä tavalla, jotta lajin suurten ohella muitakin maita pysyisi mukana. Todella paljon on mukana suksia, joilla ei koskaan kilpailla.
Pasanen muistuttaa myös siitä, millainen valtava urakka suurten suksimäärien testaaminen on, ja miten vaikeaa niiden hallinta.
– Yksi malli leikata kuluja tulisi ampumahiihdosta. Mentäisiin jonnekin, jossa kilpailtaisiin vaikka viikon verran, sitten taukoa ja kotiin. Nyt mennään koko ajan paikasta toiseen.
– Jotain säästöjä on joka tapauksessa saatava koko lajin mittakaavassa aikaan. Aika paljon kertoo, että nykyinen kustannustaso alkaa testata rajusti jo jopa Norjan hiihtoliiton taloutta.
Yle Urheilun Oloksella haastattelemat laji-ihmiset eivät usko malliin, jossa kullekin hiihtäjälle esimerkiksi aivan maailmancupin alla leimattaisiin koko kaudeksi tietty määrä suksia, vaikka 20–30 paria, joilla tulisi selvitä syksystä kevääseen.
Se voisi kalustorikoille alttiissa arvaamattomassa olosuhdelajissa synnyttää kovin epäoikeudenmukaisia tilanteita.
Nopeaa tuotekehitystä
Iivo Niskanen on suurista suksimääristään huolimatta siitä onnellisessa tilanteessa, että hänen kalustonsa kaikki ominaisuudet ja kelisopivuudet löytyvät tietoteknisesti osaavan huoltomies Nättisen exceleistä helposti ja tilanne on kontrollissa.
Niskanen toteaa, että valmistajat eivät puske uusia huippukalliita suksia tehdassopimushiihtäjilleen huvikseen, sillä niiden logo näkyy kyllä vanhoistakin laminaateista tv-lähetyksissä.
– Kyse on yksinkertaisesti tuotekehityksestä. Jos joku kuvittelee, että viime vuosina ovat kehittyneet vain juoksutossut, niin pieleen menee, hän viittaa nykyisten rata- ja katujalkineiden ME-tilastot mullistaneisiin hiilikuiturakenteisiin niin sanottuine vieteriominaisuuksineen.
– Jos nyt menisin tuonne kovaan kisaan yrittämään jollain Sotšin vuoden (talviolympiakisat 2014) suksiparilla tulosta, niin tekemätön paikka.