Ikävän tuttu tunnelma oli viime viikonlopun suomalaisessa pelaajakauppauutisessa. Colorado luovutti nuoren suomalaismaalivahtinsa Justus Annusen suhteen.
Coloradon takana pelaaminen ei ole ollut herkkua kenellekään, mutta eipä sitten koppikaan tarttunut, kun olisi pitänyt.
Tilastot olivat rumat ja seura teki ratkaisunsa.
Annusen tapaukseen on turha tarttua, tämä on edelleen vahvasti NHL-kartalla, mutta valitettavan usein viime vuosina suomalainen on kohdannut samanlaisen kohtalon Pohjois-Amerikassa.
Alati koventuneessa kansainvälisessä kilpailussa kotimaisilla pelaajilla on jatkuvia vaikeuksia löytää paikkaansa auringosta.
Osa roikkuu kaksin käsin kiinni pienessä NHL-roolissa, osa ei mahdu pelaamaan lainkaan. On niitäkin, jotka eivät ole viime vuosina mahtuneet edes farmiliigaan – ja nyt puhumme ensimmäisten kierrosten varauksista. Osa on joutunut hakemaan vauhtia farmin farmista, ECHL:stä.
Neljän edellisvuoden aikana suomalaistulokkaista vain kaksi on kyennyt vakiinnuttamaan selkeästi paikkansa pelaavassa kokoonpanossa: Floridan Anton Lundell sekä Utahin Matias Maccelli.
Kun neljä vuotta sitten NHL:ssä pelasi 50 kotimaista kenttäpelaajaa, tällä haavaa lukema on 37. Lukeman on helppo ennustaa jäävän koko kauden mitassakin alle 40:n. Hävikkiä on parissa vuodessa tapahtunut jopa yli 20 prosenttia.
Näistä 40 pelaajastakin esimerkiksi Pittsburghin Valtteri Puustinen ei ole pelannut pariin edellisviikkoon kuin yhden ottelun. Saman seuran Jesse Puljujärvi on niin ikään katsellut viime ottelut katsomosta.
Nashvillen Juuso Pärssinen ei ole pelannut viikkoon. Utahin Juuso Välimäki on istunut useita otteluita katsomon puolella.
Ville Heinolalla ja Jani Hakanpäällä on suuria vaikeuksia mahtua pitkien taukojen jälkeen pelaaviin kokoonpanoihin. Aatu Räty, Rasmus Kupari ja Samuel Helenius ovat kaikki alle kymmenen minuutin pelaajia eli jatkuvasti reunalla.
Columbuksen Mikael Pyyhtiä lähetettiin aiemmin farmiin.
Kun neljä vuotta sitten viidentoista minuutin keskiarvolla pelaavia suomalaisia oli 22, nyt niitä on 16.
Eikä NHL ole ainoa taso, jolla suomalaisen jääkiekon tekemät valinnat näkyvät. Alle 20-vuotiaiden maajoukkue on talven 2019 MM-kullan jälkeen saavuttanut viidestä turnauksesta kaksi mitalia. Edellisestä on kolme talvea.
Alle 18-vuotiaat eivät voittaneet syksyn Hlinka-turnauksessa alkusarjassa yhtäkään ottelua – takkiin tuli muun muassa Saksalta. Viiden edellisen MM-turnauksen sijat listataan: 5, 5, 3, 4, ja 7.
Luistelutaito helmasyntinä
Jälleen yksi herätyskello pärähtää soimaan tulevana kesänä, kun NHL-seurat varaavat nuoria pelaajia. Kaikki raportit viittaavat siihen, että luvassa on äärimmäisen hiljainen suomalaisvuosi.
Ei toki ole uutta tämäkään. Suomi on ajautumassa täysin samanlaiseen alhoon, jossa se 2000–luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla oli. Pelaajatuotanto on tyrehtynyt.
Sikäli, kun selkeää linjaa edes oli. Voisiko olla sittenkin niin, ettei uusi kultainen sukupolvi ollutkaan systemaattisen upean suomalaisen juniorityön työnäyte, vaan kasa yksittäisiä sattumia?
Ovatko Aleksander Barkov, Sebastian Aho ja Mikko Rantanen samasta suomalaisesta jääkiekkomuotista vai ennemminkin systeemistä huolimatta läpi tulleita?
Suomalaisen pelaajatuotannon laatu ja kotimaisten pelaajien vaikeudet pohjoisamerikkalaisessa pelissä sekä pelipaikkakilpailussa antavat vastaan sanomattoman todisteen ongelmista Suomessa kaikilla tasoilla.
SM-liigasta, Mestiksestä ja juniorisarjoista on poistettu kilpailu ja takapaine, ja siten niiden taso on poljettu pohjamutiin.
Tämä näkyy, kun pyritään huipputasolle. Ei ole pelaajien syy, että suomalainen jääkiekko ei luo olosuhteita, ohjaa, opeta ja anna valmiuksia siihen armottomaan maailmaan, joka näitä kansainvälisessä huippujääkiekossa odottaa.
Miten voi olla mahdollista, että niin monen suomalaisen jääkiekkoilijan helmasynti eliittitasolla on luistelutaito?
Tämä teema toistuu suomalaisilla NHL-pelaajilla kovimman kärjen takana ikäluokasta toiseen. Eikö kansainvälisessä huippujääkiekossa ole jo vuosikymmenen ajan – vähintään – ollut näkyvissä alati luistelutaitoa korostava suuntaus?
Asioita on tehty liian pitkään liian isosti väärin ja siitä suomalainen jääkiekko kärsii kaikilla mahdollisilla tasoilla. Sarjajärjestelmät pitäisi räjäyttää ensi tilassa, kilpailu palauttaa lajiin ja luistelutaito ottaa yhdeksi selkeäksi painopisteeksi hyvin nuorena.
Pitäisikö jo lapsille alkaa systemaattisemmin tuoda luistelutaidon opetusta lajin ulkopuolelta?
Varmaa on vain, että suomalainen jääkiekko rysäyttää, ellei ole jo rysäyttänyt, hyvin pian rumasti päin seinää. Aina ei voi menestyä eivätkä kaikki ikäluokat voi loistaa NHL:n varaustilaisuuksissa, mutta Suomen tapauksessa kyse on paljon muustakin. Väärien arvovalintojen kautta suomalainen jääkiekko on harhaillut kaukana totuuden tiestä liian pitkään.