Ensin tapetaan musta kissa – ja nimenomaan sellainen kissa, jossa ei ole ainuttakaan valkoista karvaa. Sitten pistetään kissan pääkallon silmäkuoppiin kasvamaan kaksi papua. Valmistuneesta papusadosta noukitaan kaksi papua, jotka laitetaan uudemman kerran silmäkuoppiin. Uuden papusadon tiimoilta toistetaan tämä vielä kerran.
Näissä kolmannen polven pavuissa onkin sitten jo aivan erityistä väkeä eli voimaa: niiden avulla pystyy torjumaan pahansuopien ihmisten ilkeitä tekoja.
Paputaika on yksi esimerkki rikkaasta länsisuomalaisesta kansanperinteestä ja siihen kuuluvasta tietäjälaitoksesta, jota kirjailija-muusikko, kansanrunotutkija Juha Jyrkäs perkaa Länsisuomalaisia tietäjiä ja tietäjien sanoja -kirjassaan (Salakirjat, 2024).
Länsisuomalainen kansanperinne tietäjineen ja loitsuineen on ollut enemmän tai vähemmän unohduksissa ja jäänyt itäsuomalaisen varjoon – siitäkin huolimatta, että ensimmäiset kalevalamittaiset runot kerättiin nimenomaan Länsi-Suomesta. Jyrkäksen mukaan Kalevalan koonneella Elias Lönnrotilla on ollut arvottamisessa runsain mitoin osaa ja arpaa.
– Lönnrot loi eräänlaisen asennevamman ja torpedoi arvovallallaan läntisen kansanrunouden merkityksen, josta hän myös kirjoitti huonoon sävyyn. Tämän takia fokus kohdistui yksinomaan itään ja Karjalaan: Lönnrot leimasi hämäläisten runot typistyneiksi ja tuhoutuneiksi.
Länsisuomalaisesta kansanrunoudesta myös tiedettäisiin enemmän, ellei sitä olisi hävinnyt Kansanrunousarkiston mukana huomattavia määriä Turun palossa vuonna 1827.
– On surullista ajatella, mitä kaikkea tuolloin menetettiin. Onneksi Piispa Henrikin surmavirrestä ja vastaavista oli tehty kopioita, jotka aikoinaan levisivät ympäri Suomea.
Tietäjä karaisi itseään ruumishuoneella
Myrrysmies, mahtaja, näkijä, tenhomies: suomalaisessa kulttuurissa tietäjällä on ollut monta nimeä. Tietäjää voisi kutsua maatalousvaltaisen kansankulttuurin ammattilaiseksi, joka teki magian ja taikojen avulla hyvää, mutta pystyi tarvittaessa myös pahaan. Kenestä tahansa ei voinut tulla tietäjää, joskin pieniä taikoja saattoivat tehdä kaikki: esimerkiksi kalastaja kalataikoja ja nuoret tytöt lemmentaikoja.
– Tietäjyys vaati oikeanlaista luonnetta. Tietäjä ei saanut pelätä verta tai kuolleita, tietäjähän oli jatkuvasti tekemisissä tuonpuoleisen kanssa, Juha Jyrkäs summaa.
Kenties tunnetuin länsisuomalainen tietäjä ja kansanparantaja, Pohjois-Pohjanmaalla vaikuttanut Juho Luomajoki (1843 - 1914) eli Hätämaan tietäjä esimerkiksi karaisi itseään viettämällä öitä ruumishuoneella.
– Siinä kävikin lopulta niin, että potilaita riivanneet pirut rupesivat pelkäämään Luomajokea, eli jotakin sieltä manan majoilta oli tietäjään tarttunut, Jyrkäs uumoilee.
Luomajoen kykyihin kuului muun muassa räyhähenkien karkottaminen ja hän vahvisti itseään seisomalla ulkona ukonilmalla. Tietäjä paransi ihmisiä muun muassa saunottamalla, loitsuilla ja taioilla, ja hän käytti apunaan eläviä ja kuolleita käärmeitä.
Metodeihin kuului myös säikäyttäminen: Luomajoki saattoi samalla kamalasti karjuen kohdistaa potilaaseen viikatteen terän ja kääntää aivan viime tingassa esille hamarapuolen. Shokkivaikutus oli taattu.
Luomajoen kaltaiset tietäjät olivat myös oman aikansa julkkiksia.
– Tällaisesta tietäjästä oli ruvettu puhumaan. Kun tietäjän hoidettavaksi oli tullut ihmisiä myös naapurikylistä, hän alkoi saada statusta ja häntä ryhdyttiin arvostamaan isompana tekijänä, Jyrkäs toteaa.
Marketta Punasuomalainen herätti pelkoa
Tietäjän kauas kiirinyt maine ei aina ollut hyvä, toisia tietäjiä nimittäin pelättiin – ja paljon. 1600-luvulla elänyt Marketta Punasuomalainen langetti talonpoikien ylle kirouksia melkeinpä liukuhihnalta ja hän sai noidan maineen. Punasuomalainen yritettiin saada käräjille vuonna 1655, mutta kukaan ei tohtinut todistaa häntä vastaan. Kolme vuotta myöhemmin Marketta kuitenkin jäi satimeen. Tuomion mukaan hän oli kirouksellaan aiheuttanut kirkonmiehen äkkikuoleman, ja pahamaineisen noidan värikäs elämä päättyi rovion lieskoihin.
Vastaavia tuomioita tutkineen Juha Jyrkäksen mukaan Marketta Punasuomalaisen kohtalo on hyvä esimerkki siitä, ettei tietäjien tai noidiksi nimettyjen henkilöiden toimintaan kristillisessä valtiossa juurikaan puututtu. Aiemmin on luultu toisin.
– Silloisessa suomalaisessa yhteiskunnassa sai nähdä aika paljon vaivaa, että päätyi roviolle. Ihmisten kiroamista pystyi harjoittamaan vuosikymmenten ajan, ennen kuin mikään taho puuttui asiaan. Virkavalta ja kirkko kiinnostuivat tietäjistä vasta sitten, kun ilmeni kuolemantapauksia.
Oman aikansa voodoota
Kansanuskoon ja tietäjyyteen liittyy runsaasti piirteitä, jotka meidän näkökulmastamme voivat tuntua makaabereilta. Sitä kaikkein vahvinta väkeä on haettu etenkin hautausmailta eli luutarhoista, joista on kaivettu ihmisen pääkalloja maagisia rituaaleja varten. Samalla on pyydetty apuun esimerkiksi Perkelettä.
– Ennen vanhaan ihmisillä on ollut välitön suhde tuonpuoleiseen. On uskottu, että hautausmaalta saa voimaa, ja tällainen toistuu etenkin länsisuomalaisessa ajattelussa, Juha Jyrkäs kertoo.
Lemmenloitsuun saattoi kuulua vaikkapa sammakon heittäminen kuhisevaan kusiaispesään. Tämän jälkeen eläinparan puhkikalutulla luurangolla harjoitettiin taikamenoja.
– Eläinrakkaana ihmisenä teki välillä pahaa lukea tällaista. Toisaalta tämä on lähestulkoon voodoota, joskin sillä erotuksella, ettei sitä harjoiteta Louisianan suistomailla, vaan Tyrvään sankoissa takametsissä.
Tietäjien ikiaikaisiin loitsuihin liittyy myös hieman hupaisia piirteitä.
Itse kukin pystyy saavuttamaan näkymättömyyden pinnan taialla, jonka primus motorina toimii siloinen kananmuna. Ensin otetaan mukaan tarvittavat eväät, mennään syrjäiseen paikkaan, piirretään munalla rinki ja pistetään muna vasempaan kainaloon. Yhdeksän päivän ”hautomisen” lopputulemana munasta kuoriutuu elävä kananpoikanen, joka päästetään vapauteen.
Sitten luetaan vakaalla äänellä seuraavanlainen loitsu:
Mun pitää jokaisell’ olla,
jokaiselle tahtajalle
näkymätön kuin sinäkin
olet tässä nyt minulle.
Eikä kukaan pysty näkemään sinua, vaikka kuinka yrittäisi.