Voimattomuus – se on ollut Irene Zidanin päällimmäinen tunne viimeisimmän vuoden ajan. Hän on seurannut sivusta Gazan siviilien ahdinkoa ja kysynyt itseltään, miten tilanne on voinut mennä näin äärimmäiseksi?
Konflikti on tällä kertaa mennyt Zidanin ihon alle, sillä hänellä ei ole enää toimittajan roolin antamaa suojaa.
Monet muistavat Zidanin raportit Lähi-idästä, kun hän oli Ylen kirjeenvaihtajana. Toimittajan objektiivinen katse suojasi – vaikka Zidanin isä on palestiinalainen.
Viime vuoden lokakuussa Israelin ja palestiinalaisten välillä leimahti jälleen. Terroristijärjestö Hamasin hyökkäys Israelin maaperälle ja sitä seurannut kostonkierre, on ollut hurjaa seurattavaa.
Kun päivittäiset uutisklipit pommituksista ja kasvavat siviilien uhriluvut saivat olon tuntumaan ahdistuneelta, Zidan kirjoitti romaania.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut kertoa asioita objektiivisen viileästi, vaan hän sai kirjoittaa myös tunteista ja kuvailla sodan seurauksia syvällisemmin.
Sota muutti suunnan
Zidan oli aloittanut esikoisromaaninsa kirjoittamisen muutamia kuukausia ennen kuin sota jälleen leimahti Israelin ja palestiinalaisten välillä.
Sodan myötä romaanin käsikirjoitus muutti suuntaa. Osa jo kirjoitetusta materiaalista päätyi roskikseen, kun uudesta konfliktista tuli keskeinen osa kirjan juonta.
Fiktiossa harvoin käsitellään näin tuoreeltaan maailman tapahtumia. Zidan päätti etäännyttää kuvausta käyttämällä palestiinalaisalueista sanoja ”siellä jossain”.
Kirjoittaminen auttoi ristiriitaisten tunteiden käsittelyssä. Romaani syntyi aamuyön tunteina ennen lasten heräämistä ja töihin lähtöä. Samalla Zidan huomasi, miten hän oli kaivannut kirjoittamista.
Nykyisessä työssään Supon viestintäasiantuntijana kirjoittaminen ei ole pääosassa. Sen verran Zidan voi kertoa työstään suojelupoliisissa.
– Olen lapsesta saakka ilmaissut itseäni juuri kirjoittamalla. Pöytälaatikkoon päätyi aikoinaan paljon kaikenlaisia kirjoituksia.
Harrastus loppui nimittelyn takia
Tänä syksynä ilmestynyt esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY) sisältää joitain yhtymäkohtia Zidanin omaan elämään. Kirjan päähenkilö on toimittaja, joka pääsee tekemään juttuja Lähi-idän tilanteesta. Romaanissa kuvataan myös päähenkilön suhdetta palestiinalaiseen isään, sekä omien juurien etsintää.
Zidan otti tietoisen riskin kirjoittaessaan päähenkilö Amiran itsensä kaltaiseksi.
– Monet luulevat päähenkilön olevan minä. Romaani on kuitenkin fiktiota, vaikka olen ammentanut omista havainnoistani.
Kirjassa käsitellään myös ulkopuolisuuden tunnetta ja rasismia. Zidanille oli tärkeää kuvata erityisesti sitä, miltä toiseuttaminen tuntuu lapsen näkökulmasta.
Hänellä on siitä kokemuksia omastakin lapsuudestaan, sillä hän lopetti yleisurheiluharrastuksen, kun viereisellä radalla juossut poika haukkui häntä n-sanalla.
Zidan lopetti juoksemisen niihin kisoihin. Hän ei kertonut edes vanhemmilleen lopettamisen syytä, koska häntä hävetti.
– Se oli niin järkyttävä kokemus, etten halunnut puhua siitä. Lapsena tunsin olevani itse syyllinen. Ajattelin, että minussa oli vikaa, kun tuolla tavalla nimiteltiin.
Yhä edelleen Zidanille saatetaan puhua kaupassa englantia tai ensimmäisenä kysytään taustasta.
– Kyselijät eivät välttämättä tarkoita pahaa, mutta kun nämä kysymykset toistuvat arjessa, ne muuttuvat raskaiksi.
Palautetta tulee aina
Kun Zidan työskenteli toimittajana, hänen etunimensä oli silloin vielä Aishi. Nimenvaihtoon ei liity mitään dramatiikkaa, sillä Irene on hänen toinen nimensä.
– Olen lapsesta saakka halunnut olla Irene. Kun lopetin toimittajan työt, päätin vaihtaa nimeä. Se oli oikea hetki.
Romaanissa päähenkilön arabialainen nimi aiheuttaa vaikeuksia toimittajan työssä. Hän saa asiatonta palautetta jutuista nimensä takia.
Zidan myöntää, että hänenkin toimittajan kompetenssiaan epäiltiin nimen perusteella.
– Lähi-itä on niin tulenarka aihe, että kaikki toimittajat saavat palautetta, oli nimi mikä hyvänsä.
Toimituksissa tiedetään, että kommentointi kiihtyy aina, kun Israel ja palestiinalaiset nousevat otsikoihin. Vaikka konflikti on kaukainen, myös suomalaisilla tuntuu olevan tiukat mielipiteet asiasta – joko puolesta tai vastaan.
– Onhan se kiinnostavaa, että tällainen pitkittynyt konflikti herättää suuria tunteita täällä kaukana.
Israelin ja palestiinalaisten konflikti juontaa juurensa kauas menneisyyteen. Konfliktista on tullut pysyvä tila.
Teininä epäoikeudenmukaisuus järkytti
Zidan muistaa lapsuudestaan vierailut isän sukulaisten luona Länsirannalla. Vaikka Israelin läsnäolon ja jännitteisyyden aisti, vierailuista ei jäänyt pelottavaa muistikuvaa. Liikkuminen oli helpompaa ja Gazaan pääsi vielä 1990-luvulla autolla ajamalla.
Ja ruoka – se on jäänyt mieleen.
– Ruoan laittamisella ja yhdessä syömisellä oli tosi iso merkitys. Tuntui, että se oli asia, johon paettiin ahdistavia oloja.
Myöhemmin, teini-ikäisenä, vierailuista jäi vahvimmin mieleen epäoikeudenmukaisuuden tunne. Zidan järkyttyi huomatessaan, miten epätasa-arvoisesti ihmisiä kohdeltiin taustan perusteella.
– Siellä, palestiinalaisalueilla, ero on todella räikeä. He joutuvat koko ajan perustelemaan olemassaoloaan. Heillä ei ole lainkaan valtaa, vaan se on aina jonkun toisen kädessä.
Lapsuuden vierailuista Zidania jäi kaivelemaan se, ettei hän osannut arabiaa. Isoäidin kanssa ei ollut yhteistä kieltä, sillä tämä ei osannut englantia.
Se oli yksi syy, miksi Zidan ryhtyi myöhemmin opiskelemaan Lähi-idän tutkimusta ja arabiaa Helsingin yliopistossa. Hän halusi oppia lisää juuristaan.
Kyky empatiaan katoaa
Opinnoista oli paljon hyötyä toimittajan työssä. Alue ja sen historia olivat tulleet tutuiksi ja myös kieli oli hallussa. Zidan työskenteli ulkomaantoimittajana Ylellä ja Helsingin Sanomissa.
Toimittajana hän koki tärkeäksi tuoda molempien osapuolten näkemykset esiin.
Zidan halusi toden teolla ymmärtää myös israelilaisia.
Kirjeenvaihtajapestin aikana hän asui Jerusalemissa. Hän teki töitä israelilaisten kollegojen kanssa. Hän tietää, etteivät kaikki suhtaudu vihamielisesti palestiinalaisiin. Myös Israel on jakaantunut, kuten muutkin yhteiskunnat.
Seurattuaan läheltä useita sotia Zidan ymmärsi myös sen, miten kyky empatiaan katoaa, kun ympärillä tapahtuu hirveyksiä. Kostonkierre on loputon.
– Näin miten ihminen menettää kyvyn kohdata lähimmäisensä ihmisenä.
Välinpitämättömyys on kasvanut Israelissa viimeisen vuoden aikana. Ylen äskettäin haastattelema israelilainen tutkija kertoo ”etteivät israelilaiset halua tappaa palestiinalaisia, mutta eivät myöskään välitä, vaikka he kuolevat”.
Hamasin vuosi sitten tekemässä iskussa terroristit tappoivat yli 1200 israelilaista. Se on suurin juutalaisten uhriluku sitten holokaustin. Siksi monet israelilaiset pitävät hyökkäystä Gazaan oikeutettuna.
Gazassa on kuollut tähän mennessä 45 000 palestiinalaista. Heistä suuri osa on siviilejä.
Kaunokirjallisessa teoksessa Zidan pystyi kuvaamaan sodan ja vuosikymmeniä jatkuneen miehityksen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja sukupolvien yli kantavia traumoja.
– Toimittajana tunsin aina riittämättömyyttä konfliktin kuvaamisessa. Miten sanallistaa inhimillinen kärsimys? Uutisissa sota näyttäytyy helposti vain raunioina ja katkerina ihmisinä.
Fiktion avulla Zidan pystyi käsittelemään myös palestiinalaisten alemmuuden tunnetta ja elämää miehityksen alla. Sitä tunnetta, kun on aina alakynnessä, eikä ole tervetullut mihinkään.
– Sodan aiheuttamat tunteet eivät jätä rauhaan. Ne heijastuvat useassa sukupolvessa.
Aina itsenäisyyspäivän aikaan Zidan huomaa miettivänsä, mikä merkitys omalla kotimaalla. Palestiinalaisilla ei ole omaa valtiota, eikä tulevaisuus sen suhteen näytä valoisalta. Zidan huokaa raskaasti.
– Joku poliittinen ratkaisu konfliktiin pitäisi löytää, mutta sen edellytykset ovat tällä hetkellä hyvin heikot. Ihmisoikeusjärjestöt puhuvat jo kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan, mikä kuvaa tilanteen vakavuutta. On selvää, että kansainväinen yhteisö on epäonnistunut suojelemaan palestiinalaisia.
Viimeisimmästä vierailusta Lähi-itään on kulunut jo yli kuusi vuotta. Zidan on vaihtanut kuulumisia sukulaistensa kanssa vain puhelimitse. Pienten lasten kanssa matkustaminen Länsirannalle on tuntunut liian pelottavalta.
– Sukulaiset ovat sanoneet suoraan ”ette saa tulla tänne”.
Matka juurille vaikuttaa lähitulevaisuudessa mahdottomalta. Zidan jaksaa kuitenkin toivoa, että hänen lapsensa pääsisivät joskus tutustumaan sukulaisiin ja näkemään omin silmin, missä heidän juurensa ovat.
Lue edellinen Kulttuurivieras: