Pitkäkestoinen ulkosuomalaisuus tekee kummia itse kullekin.
Nuoruuttani leimasi rotkojärvi Pakasaivoakin syvempi välinpitämättömyys Suomen historiaa kohtaan, enkä yliopiston oikeushistorian tunneille selvittyäni ollut kiinnostunut muusta kuin seminaarin jälkeisestä lounaasta.
Nuoren miehen mielikuvituksessa Lönnrotin vaikeaselkoiset runoilut eivät yksinkertaisesti vetäneet vertoja Kreikan myyttien tai Rooman keisarikunnan vetovoimalle. Siksi käsitykseni siitä, mistä oma kotimaani on oikein tehty, jäi varsin heikoksi.
Vielä vähemmän ajattelin omaa identiteettiäni suomalaisena. Olihan globalisaatio juuri aukaissut eteeni maailman sekä istuttanut päähäni ajatuksen siitä, ettei kenenkään sattumanvaraisella syntymäpaikalla ole merkitystä.
Poikieni käsitys heidän suomalaisuudestaan on minun ja vaimoni käsissä.
Iän karttuminen muokkaa ajatuksia. Silti en olisi osannut arvata miten syvälle suomalaisuuden syntyperien tutkiskeluun valahtaisin.
Fennougrisen itsetutkiskeluni laukaiseva tekijä oli havahtuminen siihen, miten Yhdysvaltojen passeilla varustettujen poikieni käsitys heidän suomalaisuudestaan on minun ja vaimoni käsissä.
Mitä osaisin kertoa lapsilleni suomalaisuudesta, kun he siitä joskus ymmärtävät kysyä?
Mauri Kunnaksen tarinat ja kuvitukset Suomen historiasta ovat tässä tehtävässä jo nyt kullan arvoisia. Jokakesäiset matkamme Suomeen isovanhempien ja kummien luokse tekevät myöskin tehtävänsä.
Kansallinen narratiivimme on viime vuosina kirkastunut ulkomailla. Kansainvälisille kavereille on helppo antaa pintapuolinen selonteko maailman onnellisimmasta kansasta, joka on syystä ylpeä tasa-arvoon pyrkivästä yhteiskunnastaan.
Mutta mistä me suomalaiset oikein tulimme?
Ensimmäinen etappini suomalaisen identiteetin selvittämisessä johti kielitieteisiin sekä Valter Langin Homo Fennicus -teokseen. Siinä Uralvuorten takaa matkanneen kansamme etnohistoriaa kartoitetaan akateemisin ottein. Suomalaisten maantieteellisen alkuperän selvittäminen ei tuonut minulle pitkäkestoista täyttymystä, sillä jokainen vastaus herätti kasan uusia kysymyksiä.
Erityisesti mieltäni jäi kaivamaan, millainen oli ”aito” suomalainen kulttuuri jonka itämerensuomalaiset toivat tullessaan?
Vuosien saatossa muinaissuomalaisten heimorajat vaihtuivat valtion karttaviivoihin.
Nykymuotoinen suomalaisuus on pitkälti maahamme 800-luvun jälkeen saapuneen kristinuskon ja lännen vaikutteiden muokkaamaa.
Vuosien saatossa muinaissuomalaisten heimorajat vaihtuivat valtion karttaviivoihin. Samalla menninkäiset ja tulen hengen palvominen vaihtuivat punanuttuisiin nisseukkoihin ja raamatun oppeihin.
Valitettavasti ”oikeasta” suomalaisuudesta ole taida olla jäljellä enää juuri hyviä arvauksia kummempaa.
Ehkä onkin niin, että narratiivit eli yhteiset tarinat ovat monella tavalla ”aitoa” historiaa tärkeämpää.
Venäjän ikeen alta kaivautuminen, ja länsimaiden menoon mukaan hyppääminen, on tuorein kerrostuma kansallista identiteettiämme. Kannattaa silti muistaa, että tämän kuoren alla on paljon härmän heimojen historiaa, jonka tunnemme harmillisen huonosti.
Täällä Yhdysvalloissa länsimaisen kolonialismiperinteen kauhuja perataan innokkaasti.
Suomessa harvalla käy mielessä käsitellä sitä, mitä esi-isiemme kulttuurille ja tavoille tapahtui vieraan vallan alla 800-luvulta lähtien.
Vaikea tästä on ketään syyttää, sillä emmehän me edes tiedä mitä menetimme.
Narratiivi suomalaisuudesta ylpeänä länsimaana on myös minulle sangen mieluinen, ottaen huomioon Tsaarin Venäjän ja Neuvostoliiton tarjoamat vaihtoehdot. Samalla koen itselleni hieman huonosti istuvaa surua siitä, että länsirintamaan liittyminen tapahtui muinaisten uskomustemme ja tapojemme kustannuksella.
Esi-isieni tapa elää katosi kauan ennen kuin osasin sen perään kysyä.
Erityisesti minua harmittaa se, että koskaan opin mitään muinaissuomalaisten uhripuista.
Suomalaisten muinaisusko -kirjassaan suomalaisen uskontotieteen uranuurtaja Uno Harva kertoo, että papiston käskystä suomalaisten pyhät puut hakattiin maahan. Tämä tapahtui tietenkin vastoin suomalaisen pakanaväen tahtoa.
Uskontotieteen dosentti Risto Pulkkisen arvion mukaan vielä 1800-luvun alussa jokaisessa karjalaisessa talossa oli talon väen oma uhri- tai pitämyspuu. Sille esi-isämme uhrasivat ensimmäisen maitotipan tai hopeakolikosta viilatun palasen rauhan ja onnen pitimiksi.
Ajatus siitä, että jossain pohjanmaan siimeksessä on ehkä seisonut Puutioiden puu pysäytti minut. Jos löytäisin puumme, se todennäköisesti olisi kantoa myöten katkaistu, enkä edes osaisi kertoa siitä pojilleni.
Esi-isieni tapa elää katosi kauan ennen kuin osasin sen perään kysyä. Silti heidän geeniperimänsä elää minussa ja pojissani yli 6000 kilometrin päässä.
Alexander Puutio
Kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa ja on suomalaisuuden syvyyksiin myöhäisiällä sukeltanut isä, jota mietityttää oman suvun uhripuun kohtalo.