Se tulee arkeesi pyytämättä ja yllättäen. Se näkyy talouspaperipakkauksena työkännykkäsi vieressä eteisen lipaston päällä. Sen nimi on hoivavastuu.
Jos ajattelet, ettei asia koske sinua, ajattele uudestaan.
Tuoreen tutkimuksen mukaan nimittäin peräti 45 prosenttia suomalaisista siirtäisi aikuisille lapsille lisää vastuuta ikääntyvien vanhempiensa hoitamisesta julkisen talouden heikentymisen takia.
Yhtä suuri osuus E2 Tutkimuksen ja Miina Sillanpään säätiön sukupolvibarometriin vastanneista tosin vastustaa hoitotaakan lisäämistä. Varsinkin 55–64-vuotiaat suhtautuvat asiaan muita useammin kielteisesti.
Nyt tulee reilun kymmenen vuoden henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuva villi arvaus: hoivavastuun lisäämistä vastustavat ovat jo kyynärpäitään myöten siinä.
Moni heistä edustaa voileipäsukupolvea, jolla on yhtä aikaa vastuu omista lapsista ja vanhemmista. He ovat niitä, jotka teini-ikäiset lapsensa ruokittuaan lähtevät viemään talouspaperia äidilleen hoivakotiin.
Oman vanhemman syöttäminen ensimmäistä kertaa on aikuiselle lapselle järisyttävä kokemus.
He ovat myös niitä, jotka kesken työpäivänsä vievät isänsä hammaslääkäriin tai ajavat viikonloppuna satoja kilometrejä kolatakseen lumet iäkkäiden vanhempiensa talon pihalta.
Heitä, siis meitä, on jatkuvasti enemmän. Vanhempiemme suuret ikäluokat haurastuvat, vanhuspalveluista leikataan ja hoitajista on jatkuva pula.
Ratkaisuksi on kehitetty muun muassa etäpalveluja tai robotteja. Ne voivat toimia joissakin tilanteissa, mutta olohuoneen lattialle kaatunutta ne eivät nosta.
Kotihoidon tai hoivakodin työntekijät tekevät minkä ehtivät ja pystyvät, ja siitä heille nöyrä kiitos. Moni asia jää kuitenkin omaisten harteille.
Edes hoivakotiin pääsy, tai joutuminen, ei armahda omaisia hoivavastuusta. Palveluissa on aukkoja, joista vastuu on epäselvä. Kuka vie hoivakodissa asuvan parturiin, ostaa shampoota, auttaa dementoitunutta laskujen maksussa?
Uskon, että suurin osa ihmistä haluaa hyvää lähimmäisilleen. Uskon, että suurin osa haluaa myös auttaa. Vastavuoroisessa auttamisessa on mielestäni ihmisyyden ydin.
Pirulliseksi hoivavastuun tekee kuitenkin ainakin neljä asiaa.
- Sakkaava palvelujärjestelmä hyväksikäyttää lähimmäisenrakkautta. Ei äitiä tai isää ole pakko auttaa, mutta kenen sydän on niin paatunut, ettei sitä tekisi, kun näkee, ettei toinen enää pärjää? Perhejuhlissa oman vanhemman syöttäminen ensimmäistä kertaa on aikuiselle lapselle järisyttävä kokemus.
- Vastuut ovat epäselviä. Huonossakin kunnossa olevalla ihmisellä on oikeus ja vastuu päättää omista asioistaan. Kukaan ei määrittele, mitkä asiat ”kuuluisivat” aikuisille lapsille.
- Hoivaaminen tuppaa lankeamaan naisille. Lähes joka kolmas sukupolvibarometrin vastaaja piti luontevana sitä, että naiset kantavat miehiä enemmän hoivavastuuta perheissä. Varsinkin nuoret miehet olivat muita useammin tätä mieltä.
- Suunta on kohti hautaa. Pienten lasten hoitaminen johtaa heidän oppimiseensa, kasvuunsa, itsenäistymiseensä. Ikääntyneiden vanhempien hoitaminen johtaa päinvastaiseen suuntaan: heidän terveytensä heikkenemiseen, muistinsa hapertumiseen, kaikenlaiseen kehon ja mielen maatumiseen ja lopulta heidän kuolemaansa.
Hoivavastuu lankeaa meistä suurimmalle osalle, haluamme tai emme. Silloin kysytään lähimmäisenrakkautta ja sitkeyttä. Hoivavastuu omista vanhemmista tai muista ikääntyvistä läheisistä on usein maraton, ei pikajuoksu.
Omien vanhempien tai muiden ikääntyvien läheisten hoivaamisen pitäisi kuitenkin olla yksilön valinta. Ei yhteiskunnan palvelujen karsimisen ja sukupuolittuneiden roolien tuottama pakko.