”Tervetuloa Death Caféen!” Nämä sanat toivottivat Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen ja teologian opiskelijat tervetulleiksi kuolemaa ja surua käsittelevään luento- ja keskustelutilaisuuteen.
Helmikuisena iltapäivänä järjestettyyn tapahtumaan osallistui yli 150 opiskelijaa.
Kolmatta vuotta varhaiskasvatusta opiskeleva Nenna Saajakari suhtautui keskusteluun uteliaasti. Hänen mielestään kuolema on Suomessa tabu, josta ei oikein osata puhua. Näin on varsinkin lapsen kuoleman kohdalla.
Kasvatustieteen dosentti Saila Poulter on samaa mieltä.
– Meillä on kulttuurisesti yksilöllinen ja sisäänpäin kääntynyt, vähän salattukin tapa surra ja puhua kuolemasta.
Death Café tai Kuolemakahvila-nimellä tunnetun tapahtuman tarkoitus on tuoda ihmisiä yhteen puhumaan kuolemasta. Idea on lähtöisin Sveitsistä, jossa ensimmäinen tapahtuma järjestettiin noin 20 vuotta sitten.
Erilaiset uskonnot ja uskonnottomuus lisääntyvät
Helsingin yliopiston tapahtuman tarkoitus oli antaa opiskelijoille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan kuolemasta. Samalla heille syntyy rohkeutta ja taitoa keskustella kuolemasta lasten ja nuorten kanssa.
Kolmannen vuoden opiskelija Samuli Petriläinen piti hyvänä, että kuolemasta pyrittiin puhumaan myös uskonnottomasta näkökulmasta.
Uskonnottomuus on lisääntynyt viime vuosina. Lisäksi evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäää on jo pitkään laskenut. Vuoden 2023 lopulla kirkon jäsenyys oli 64 prosentilla kansasta.
Myös erilaisten uskontojen kirjo vaatii päiväkodeissa työskenteleviltä aikuisilta tilannetajua.
Kaikkien mummot eivät enää vanhan uskomuksen mukaisesti lennä pilven päälle taivaaseen. Oletusten sijaan päiväkodeissa pitäisikin kysyä, miten kukin perhe kuolemaan suhtautuu ja minkälaisia uskomuksia perheellä on kuoleman jälkeisestä ajasta.
Lapsi tarvitsee mahdollisuuden pohtia
Dosentti Saila Poulterin mukaan kuolemaan liittyvä suru on erityinen surun muoto. Erilaiset tunteet kuuluvat ihmisten elämään. Surua ei tarvitse tukahduttaa.
– Meidän kaikkien elämä on täynnä menetyksiä. Meidän tulisi nähdä myös lapsen maailma menetysten maailmana.
Poulterin mukaan kuolemasta kannattaa puhua kaikille lapsille, ei pelkästään tuoreen menetyksen kokeneen kanssa.
Aikuinen ei saa pakottaa lasta puhumaan vaan luoda mahdollisuuksia puhua asiasta arjessa. Lapsen kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse olla valmiita vastauksia.
Aikuinenkin voi tunnustaa, ettei tiedä vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Vastauksen sijaan kysymystä voi jäädä yhdessä miettimään.
Tärkeintä on osata pysähtyä kuuntelemaan ja pohtimaan kuolemaa silloin, kun lapsi ottaa aiheen esiin.
– Hyvä mahdollisuus on esimerkiksi syksyllä pyhäinpäivän aikaan, kun luontokin lakastuu. Silloin voidaan rakentaa sanavarastoa ja käsitteitä kuolemasta puhumiseen. Kun lapsi sitten kohtaa menetyksen, hänellä on taitoja puhua tunteistaan ja ilmaista niitä, Poulter neuvoo.