Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Nämä noin vuodelta 390 peräisin olevat roomalaisen sotilasteoreetikon Flavius Vegetius Renatuksen sanat voi nykyään usein kuulla perusteluna sille, että eurooppalaisten valtioiden on kasvatettava sotilaallista voimaansa.
Kun antiikin aikaista sotaoppia käytetään selityksenä asevarustelun kiihdyttämiselle, on perusteltua kysyä, onko tässä tosiaan totuus maailmasta? Vai miten olisi seuraavanlainen: ”Jos haluat sotaa, varustaudu sotaan”? Tämä väite on ainakin käytännössä todistettu paikkaansapitäväksi.
Kielellä on valtava merkitys sille, millaiseksi maailmamme rakentuu. Kirjailija ja toimittaja Omar El Akkad osoittaa teoksessaan One Day, Everyone Will Have Always Been Against This, kuinka kieltä käytetään merkityksen luomisen sijasta merkityksen hävittämiseen. Tälläkin hetkellä liberaalin lännen vaillinainen ja epärehellinen kieli auttaa kääntämään katseen pois kymmenientuhansien ruskeiden ihmisen tappamisesta, El Akkad sanoo.
Sodankäynnin sanastoon on kuulunut historian saatossa monenmoista eufemismia, kuten ”terrorismin vastainen taistelu”, ”vapauttaminen” ja ”konflikti”, joiden avulla voidaan piilottaa sotilaallisen toiminnan todellisia tavoitteita ja vääristää todellisuutta.
Suomessa hyödynnetään muodollista, lineaarista ja aseisiin keskittyvää teknostrategista kieltä oikeuttamaan sotilaallisia investointeja, mutta myös ajattelun, arjen ja politiikan militarisoimista – prosessia, jossa sotilaalliset ihanteet ja käytännöt ottavat valtaa kaikkialla yhteiskunnassa.
Teknostrateginen kieli tekee aseellisesta mahdista luonnollista ja haluttavaa. Aseelliseen voimaan luottaminen tekee sukupuolihierarkioista tarpeellisia ja ympäristönsuojelusta kehityksen esteen. Ajattelumme muuttuu: miten kaukaiselta tuntuukaan puhe ”pehmeästä vallasta”. Olemme siirtäneet rauhantyön keskelle uskon ydinasepelotteeseen, jonka toimivuus on vähintäänkin kiistanalainen.
Aseelliseen voimaan luottaminen tekee sukupuolihierarkioista tarpeellisia ja ympäristönsuojelusta kehityksen esteen.
Kun sodasta puhutaan vain sotateknisenä eikä lainkaan inhimillisenä kysymyksenä, väitän, että sodankäyntiä on helpompi ajatella vain teknisesti, ja unohtaa sodan hirvittävä todellisuus – se näkymä joukkohaudan tai kidutuskammion pohjalta, joka saisi meidät tekemään kaikkemme sotien lopettamiseksi.
Varustautumalla sotaan, me emme tee kaikkeamme sodan ehkäisemiseksi.
Myös sana puolustus on tarpeen vaatiessa kiertoilmaus. Tai jos se ei ole sitä, se on huolestuttavan venyvä käsite.
Kun läntiset demokratiat ajavat omaa etuaan ja jatkavat massatuhon rahoittamista, voidaankin Israelin hallinnossa jo huoletta puhua ”ihmiseläinten” hävittämisestä.
Väkivalta harkitaan, suunnitellaan ja aloitetaan kielessä. Ja kun sota on tuotu kaikkialle kieleen, sotiminen on puheen luonteva jatkumo.
Sen takia on pysäytettävä väkivalta jo kielessä. Ettei kokonaisen kansan hävittämistä saataisi näyttämään arkipäiväiseltä tai tuntumaan siedettävältä, olisi puhuttava kansanmurhasta jo silloin, kun se on vielä varoitus eikä oikeuden tuomio.
Valtion aseistaminen, joka normalisoidaan kielessä, tarkoittaa yhteiskunnan resurssien uudelleenjakamista. Resurssit siirtyvät sotateollisen kompleksin käyttöön vahvistaen sotilaallisen, taloudellisen ja poliittisen vallan yhteenkietoutumista. Kun näin kritiikittä luotamme tulevaisuutemme väkivallan teknologioiden käyttöön, uhkaamme rauhaa ja demokratiaa.
Harmi vain, että emme voi pommittaa olemattomiin ekologista katastrofia, joka on ihmiskunnan suurin uhka.
Harmi vain, että emme voi pommittaa olemattomiin ekologista katastrofia, joka on ihmiskunnan suurin uhka.
Minusta kannattaisi unohtaa se roomalainen tyyppi, jonka nimeä kukaan ei edes muista ja palauttaaa arkistosta mieleen YK:n entisen pääsihteerin Ban Ki-moonin sanat: ”Ilman aseistariisuntaa ei ole turvallisuutta”.
Jos on kerran pakko aseistaa, on myös pakko edistää aseetonta maailmaa. Muuten politiikan suunta on aina vain imperialistinen ja aggressiivinen. Ja kun minulta kysytään, mitä sitten laitetaan armeijoiden tilalle, vastaan: ei mitään.
Susanna Hast
Kirjoittaja on sodan tutkija ja kirjailija, joka muistuttaa, että aseistariisuntaa pidettiin toisen maailmansodan jälkeen tärkeänä turvallisuuden edistämiselle – ja syystä.