Leija Lautamaja soitti ensimmäistä kertaa kaksirivistä haitaria jo kuusivuotiaana.
Innoittajana oli isoisä: kotitalon yläkerrassa asunut pappa Kustaa Lautamaja soitti juuri kaksirivistä haitaria. Myös Leijan isä on muusikko.
Lautamajan opettajana toimi mestaripelimanni Airi Hautamäki, joka piti haitaripiirejä ympäri Etelä-Pohjanmaata, myös Leijan kotikylällä Alavudella.
Soittotaidon periytyminen sukupolvelta toiselle on tyypillistä kaksirivisen haitarin taitajille. Soitto perustuu mestari-kisälli-asetelmaan, jossa soittimen taitaja opettaa nuorempaa. Sävelmiä soitetaan myös usein korvakuulolta.
Lautamaja keikkaili jo lapsena haitaripiirinsä kanssa. Pienet soittajat otettiin mukaan keikoille heti, kun he oppivat soittamaan mitenkuten parikin kappaletta.
– Se oli luonteva ja turvallinen tapa aloittaa esiintyminen. Koskaan ei joutunut yksin jonkun raadin eteen, vaan kaikki soittivat samaa juttua eikä joukosta erottunut, jos vaikkapa teki virheen, Lautamaja kertoo.
Kansanmusiikista on tullut Leija Lautamajan koti. Omalla soololevyllään hän on kuitenkin siirtynyt poppia kohti, ja esikoisalbumilla soi niin rumpukone kuin sähkökitara Leijan toisen pääsoittimen urkuharmonin rinnalla.
– No jotkut sanovat, että kansanmuusikothan aina soittavat kaikkea, Lautamaja nauraa.
Kehollista yhdessäolemista musiikissa
Lautamajan mukaan kansanmusiikissa on parasta sen yhteisöllisyys. Vaikkapa monilla kansanmusiikkifestivaaleilla likipitäen kaikki kävijät ovat jollain tapaa osallisina. Tapahtumiin on buukattu esiintyjiä, mutta kuka tahansa voi myös alkaa soittaa pelimannitansseja spontaanisti.
– Melkein kaikki soittavat itsekin tai osallistuvat tanssiin. Se on ikään kuin kehollisesti yhdessäolemista musiikissa, hän kuvailee.
Esimerkiksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla useimmat soittajat tulevat tapaamaan sinne soittokavereitaan kerran vuodessa, Lautamaja kertoo. Myös hänelle itselleen tapahtuma on jokavuotinen traditio.
Tänä vuonna Lautamaja järjestää Kaustisella tanssityöpajoja Nordic Dancen kanssa ja esiintyy perjantaina The Moontwins -duonsa kanssa. Lisäksi suunnitelmissa on pieni soolokeikka.
Suomen kansanmusiikkiliiton kiertävä Samuelin Poloneesi -festivaali on niin ikään paikka, jossa kansanmusiikkia elävät ihmiset kohtaavat toisiaan. Viimeksi se järjestettiin keväällä Torniossa, jossa Lautamaja oli esiintymässä soolona ja pohjoismaisen bändinsä Floating Sofa Quartetin kanssa.
Lautamajan mukaan tilassa oli käynnissä lähes tauotta pelimannitanssit, jossa vaihtui välillä soittoporukka. Ihmiset tanssivat, soittivat ja hengailivat vuorotellen. Ulkopuoliselle se voisi olla outo näkymä, hän arvelee.
– Kun on sisällä siinä, se on paras paikka maailmassa, missä olla siinä hetkessä. Saa olla tuttujen ympäröimänä, joiden kanssa jaetaan sama kokemus; saa tanssia, soittaa ja kuulla tuttuja ja uusia kappaleita.
Uusia kansanlauluja
Pitkään Lautamaja uskotteli itselleen ja muille, että hän on ajautunut ammattimuusikoksi puolivahingossa. Alkuvuodesta hänen lapsuudenkotinsa myytiin ja sieltä löytyi vanhoja kouluaineita. Niistä paljastuikin yllättävän määrätietoinen suhtautuminen tulevaisuuteen ja urapolkuun.
– Yläasteelta asti ja lukiosta puhumattakaan kaikki ruotsin aineetkin käsittelivät vain yhtä asiaa: ”Jag vill vara en folkmusiker”.
Kahdeksannella luokalla Lautamaja haki ja pääsi Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen. Käytännössä se tarkoitti sitä, että noin kerran kuukaudessa hän kävi Helsingissä soittamassa ikäistensä kanssa bändissä.
– Kun siihen imuun pääsi, niin tavallaan oli jo puoliksi kansanmusiikkiosastolla sisällä. Pääsimme mukaan pikkujouluihin ja keikoille. Lukion jälkeen ei sitten oikeastaan ollut enää muita vaihtoehtoja.
Vaikka kansanmusiikki on monella tapaa Lautamajan musiikillinen koti, jo maisterikonsertissaan vuonna 2016 hän alkoi pohtia, mitä moderni kansanmusiikki voisi olla. Hänen konserttinsa teemana oli uusia kansanlauluja.
– Niissä kappaleissa oli aina joku perinne-elementti kuten melodia tai sanat, joiden ympärille tein pop-muotoisia lauluja.
Valmistumisen jälkeen Lautamaja oli kiireinen pitkäaikaisten kansanmusiikkibändiensä Enkelin ja Floating Sofa Quartetin kanssa, ja popimpi laulunkirjoitusprojekti jäi taka-alalle.
Koronasulkujen aika kuitenkin pakotti ahkerasti keikkailleen Lautamajan pysähtymään. Hänellä oli viimein aikaa miettiä, mitä hän voisi muusikkona olla.
– Mietin mitä kaikkea olin viime vuodet saanut tehdä ja mitä oikeastaan haluaisin tehdä. Jos en ajattelisi, että laulujen pitää olla kansanmusiikkia, niin mitä voisi syntyä. Ja miksi ylipäätään kansanlaulujen historiallisen jatkumo pysähtyisi johonkin 1900-luvun alun rekilauluihin, hän huomauttaa.
Lopputuloksena syntyi Lautamajan ensimmäinen soololevy Sydän tuli piilosta, joka julkaistiin reilu vuosi sitten. Albumilla soivat sopusoinnussa niin satavuotias matkaharmoni kuin sähkökitara ja rumpukone. Musiikkia voisi kuvailla vaikkapa vaihtoehtopopiksi.
Alla olevalla videolla Lautamaja soittaa otteen soololevynsä kakkosraidasta Kun rakkaus iski minuun.
Viime vuosina Lautamaja on soittanut ja keikkaillut ahkerasti myös 22 Pistepirkko -bändistä tunnetun PK Keräsen kanssa The Moontwins -duossa. Kaksikon ensimmäinen yhteinen albumi Night Times julkaistiin keväällä. Levyllä on kymmenen alusta loppuun yhdessä tehtyä folkrock-kappaletta.
Molemmat levyistä ovat saaneet hyviä arvosteluita, mikä häkellyttää Lautamajaa. Samalla vahvistuu tunne siitä, että oma tyyli ja polku on löytynyt.
– Taiteilijana tämä tällä hetkellä tuntuu tosi omalta ja tätä haluan tehdä. Silti ihmisenä, muusikkona ja pelimannina kansanmusiikki on kotipesäni.
Kansanmusiikki on elämän rakkaus
Lautamaja on kiireinen monien bändiensä ja soolouransa parissa, mutta silti hän yhä keikkailee lapsuutensa orkesterin Alavuden kaksirivisten kanssa, jos suinkin ehtii. Silloin hän tuntee olevansa omiensa joukossa.
– Sen muutaman kerran vuodessa, mitä nykyään ehdin mukaan, niin harvemmin selviän liikuttumatta.
Lautamajalle on valjennut vasta vanhempana, miten rikas ja poikkeuksellinen hänen taustansa on ollut, kun hän on saanut elää kansanmusiikin ympäröimänä. Monet hänen ulkomaiset soittokaverinsa ovat löytäneet kansanmusiikin roolipelien kautta tai valinneet sen vaihtoehtona klassiselle soitolle.
Lautamaja tunsi ylpeyttä, kun eteläpohjalainen kaksirivisen haitarin soitto lisättiin Unescon elävän perinnön kansalliseen luetteloon pari vuotta sitten.
– Kyllä se oudosti vaikutti myös omaan identiteettiin ja tuntui jossain. Että vau, tällä on jotain arvoa, mitä olen tehnyt koko elämäni.
Vaikka taiteilijana hän päätyisi mihin hyvänsä, juuret pysyvät.
– Kansanmusiikki, yhdessä oleminen ja kaikki se perinne, mitä siihen liittyy on suuri elämän rakkauteni. Kun olen vaikka viikon Kaustisella, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla… Se on vaan niin ravitsevaa.
