The Rehearsal on aikamme oudointa televisiota.
Dokumenttia muistuttavassa sarjassa Nathan Fielder tarjoaa taviksille apua haastavien tai jännittävien elämäntilanteiden kanssa. Tavikset ovat päätyneet ohjelmaan netti-ilmoituksen kautta.
Fielderin teoria on, että elämä menisi sujuvammin, jos kaikkea voisi vain harjoitella. Siksi hän rakennuttaa autettavilleen baarien ja talojen täydellisiä kopioita sekä palkkaa kymmenittäin näyttelijöitä avuksi. Lavasteissa käydään sitten Fielder-metodilla skenaarioita läpi. Excel-taulukot laulavat.
Sarjan luonut Fielder on koomikko, joka tuntuu olevan kovin tosissaan.
Tekijä ajautuu itse osaksi simulaatioita. Kauramaidon karismalla ohjelmaansa juontava Fielder haluaa tulla hyväksytyksi tai edes ymmärretyksi. Metakerroksia on kuin Charlie Kaufmanin elokuvassa Synecdoche, New York (2008), jossa teatteriohjaaja tekee itsestään näytelmää, jossa teatteriohjaaja tekee itsestään näytelmää, jossa… ja niin edelleen.
Katsojana on mahdotonta olla varma, mikä on totta ja mikä ei.
Max-suoratoistopalvelussa alkaneella kakkoskaudella Fielder käsittelee sarjojensa julkista vastaanottoa ja muun muassa väitettä, että The Rehearsal käsittelisi itse asiassa autismia.
Lopussa tehdään jotain, mitä televisiossa ei ole ennen nähty.
Lentoturmien syy: sosiaalisesti vaikea tilanne
Toinen tuotantokausi alkaa lentosimulaatiosta, joka päättyy katastrofiin.
Fielder kertoo sarjassa käyneensä näyttelijöiden kanssa läpi kuuluisia lentoturmia, jotka ovat johtuneet kapteenin tekemästä virheestä. Hän esittelee eläköityneelle lentoturvallisuuden ammattilaiselle paksuja paperinivaskoja, jotka ovat täynnä Fielderin alleviivauksia.
Näyttää siltä, että moni turma olisi ollut estettävissä, mikäli perämies olisi uskaltanut tai kehdannut puuttua tilanteeseen. Kapteenit ovat kuitenkin vaikeasti lähestyttäviä tyyppejä.
Teesi on äärimmäisen fieldermäinen: katastrofien perimmäisenä syynä on sosiaalisesti haastava tilanne.
Fielder alkaa rakentaa ratkaisua keksimäänsä ongelmaan. Hän rakennuttaa kokonaisen lentokentän kopion ja palkkaa joukon näyttelijöitä varjostamaan oikeita lentäjiä. Tähtäimessä on helpottaa kapteenin ja perämiehen välistä kohtaamista.
Siinä sivussa autetaan erästä sosiaalisesti kömpelöä perämiestä pariutumaan ja järjestetään, tietenkin, Idols-tyyppinen laulukilpailu. Olisiko tosi-tv-ohjelman palautteenannossa jotain, mistä lentäjät tai Fielder itse voisivat oppia?
Lentoturmat ovat Fielderille jälleen veruke itsetutkiskeluun. Hän on luomansa sarjan kapteeni: miten hän voisi vaikuttaa rennommalta ja mukavammalta tyypiltä? Sellaiselta, jonka seurassa olisi kiva olla?
Näiden kysymysten kanssa monet neuroepätyypilliset ovat joutuneet luovimaan.
Onnistunut autismin kuvaus
The Rehearsalia on ylistetty erinomaisena autismin kuvauksena. Consequence of Sound -verkkolehdessä Sam Rosenberg kiitteli tapaa, jolla sarja käsittelee normatiivista, säröttömyyttä arvostavaa kulttuuria.
– Autistit ja muut vammaiset ihmiset pelkäävät toimia halujensa mukaan systeemissä, joka on tuominnut heidät epäonnistumaan.
Yksi keino mukautumiseen on maskaaminen. Sillä tarkoitetaan omien, negatiivisina pidettyjen piirteiden peittelyä ja myönteisinä pidettyjen piirteiden kopioimista muilta.
Ykköskausi kysyi, voiko harjoittelun ja maskaamisen avulla saavuttaa aitoja inhimillisiä kohtaamisia. Paras olisi ehkä antautua kaaokselle ja olla oma itsensä, mutta se on vaikeaa, jos oma olemus tulkitaan esimerkiksi tylyydeksi.
Kakkoskaudella Fielder puhuu sarjan vastaanotosta. Hän väittää, ettei autismi ole hänelle lainkaan tuttu juttu – todellisuudessa Fielder luki aiempaa Nathan for You -sarjaansa (2013–17) varten paljon esimerkiksi Aspergerin oireyhtymästä.
Hän päätyy kuitenkin miettimään, onko mahdollista, että katsojat näkevät jotain, mitä hän ei näe.
Kysymys tuottaa fieldermäisesti tusinan verran jatkokysymyksiä. Ne liittyvät neuroepätyypillisyyteen ja sen diagnosointiin, mutta myös siihen, miten koomikoihin suhtaudutaan. Fielder alleviivaa heti alussa olevansa komediaa tekevä koomikko, mutta väistämättä The Rehearsalin kakkoskaudestakin kirjoitetaan loputtomiin vakavia analyyseja. Time-lehden kriitikko kytki sarjan jo Trumpin nykyhallintoon.
Ja tietenkin dokumentin ja fiktion välimaastossa liikkuva sarja käsittelee jatkuvasti totuuden ja totuudellisuuden käsitteitä, onhan se muodoltaan satiiri tosi-tv:stä.
Viimeistä jaksoa ei kannata spoilata itseltään. Kerron vain, että sitä katsoessa ei voi olla miettimättä, onko tämä oikeasti totta.