Tolkun häivääkään ei ole siinä, miten lyhyt on NHL-valmentajan elinkaari tätä nykyä. Ilmiö on taas ajankohtainen, sillä avoinna on juuri nyt peräti viiden seuran päävalmentajan paikka. Jos mukaan lasketaan menneellä kaudella virkaa tehneet päävalmentajat, jotka tuskin jatkavat, posteja on jaossa peräti kahdeksan.
Mono on heilunut viime vuosina tiuhaan eikä tämä kevät tehnyt poikkeusta. Ilman päävalmentajaa ovat nyt Anaheim, New York Rangers, Seattle, Pittsburgh ja Vancouver. Tosin Vancouverista Rick Tocchet lähti itse.
Kovinta ralli oli kesäkuun 2023 ja toukokuun 2024 välillä. Yhdentoista kuukauden aikana nähtiin uskomattomat 19 vaihdosta penkkien takana. Eikä meno ole sittemmin laantunut. Vuosien 2024 ja 2025 aikana päävalmentajaa on vaihdettu viidessätoista seurassa.
NHL onkin Pohjois-Amerikan suurista palloiluliigoista se, missä kenkää tulee helpoimmin. Siinä, missä amerikkalaisen jalkapallon NFL- ja koripallon NBA-liigoissa päävalmentajan työsuhteen keskiarvopituus on nelisen vuotta, Amerikan pesäpallossakin (MLB) 3,73 vuotta, NHL:ssä lukema on tyrmäävä 2,28!
Nämä ovat siis The Athleticin kaivamia lukemia vuoden takaa. Eivät NHL:n luvut sittemmin ainakaan nousseet ole.
Kun Pittsburgh menneellä viikolla vapautti tehtävistään kymmenen vuotta toimeaan hoitaneen kaksinkertaisen mestarivalmentaja Mike Sullivanin, jäljelle jäi enää kolme pidemmän linjan valmentajaa. Tampan Jon Cooper palkattiin virkaansa 2013, Coloradon Jared Bednar 2016 ja Carolinan Rod Brind’Amour 2018
Näiden jälkeen NHL:n neljänneksi pitkäaikaisin valmentaja on kolme vuotta pestissään kestänyt Montrealin Martin St. Louis.
Visio puuttuu
Mistä ilmiössä on kyse?
Paineet ovat armottoman kovat kaikilla tasoilla jäältä penkin taakse ja sieltä toimistolle. Kilpailu NHL:ssä on kovempaa kuin koskaan aiemmin, joten kilpailuetua pyritään hakemaan kaikkialta – ja kääntäen: jos tulosta ei tule, paine kurssin kääntämiseen henkilövaihdosten kautta on voimakkaampaa kuin koskaan.
Vanha ja väsynyt värssy kuuluu, että koska koko joukkuetta ei voi vaihtaa, on vaihdettava valmentajaa. Tämä on typerä ja valheellinen fraasi, jonka taakse moni osaamaton seurajohtaja on vuosikymmenten saatossa omaa osaamattomuuttaan paennut.
Ongelma syntyy, ja liian usein, kun seurajohdolla ei ole visiota ja näkemystä siitä, miten ja mihin ollaan pyrkimässä.
Poukkoileva päätöksenteko johtaa usein väärään päävalmentajavalintaan heti kättelyssä. On uskomatonta, miten seurajohto ei tunnu toisinaan edes ymmärtävän palkkaamaansa valmentajan vahvuuksia ja identiteettiä. Suhteessa pelaajiston vahvuuksiin on palkattu lukuisia kertoja aivan väärä valmentaja, viimeksi esimerkiksi Rangersissa.
Sama seurapomo saattaa myös poukkoilla päättömästi valmentajarekrytointien välillä palkaten ensin valmentajan, joka tunnetaan pelitavasta x ja tämän jälkeen luotsin, joka tunnetaan pelitavasta y. Toisinaan on vaikea löytää punaista lankaa sen suhteen, millaista persoonaa ja pelitapaa rekrytoinnin kautta ollaan hakemassa.
On kiistatonta, että totaalisen epäonnistuneet päävalmentajavalinnat maksoivat Jarmo Kekäläiselle GM:n työn Columbuksessa. Seuran kurssi kääntyi Kekäläisen lähdön jälkeen välittömästi nousuun, kun penkin taakse palkattiin osaava ja vaativa, Minnesotassa onnistunut Dean Evason.
Lyhyt jänne
Toisaalta annetut potkutkin ovat toisinaan hyvin vaikeasti ymmärrettävissä.
Ovatko Bostonin ongelmat todella olleet päävalmentajissa? Ensin alkoi kuulua rutinaa, miten finaaleihin (2019) joukkueen vienyt Bruce Cassidy oli liian vaativa. Cassidyn jälkeen monoa sai joukkueen runkosarjan kaikkien aikojen piste-ennätykseen luotsannut Jim Montgomery.
Cassidy meni Bostonista Vegasiin ja voitti kannun. Montgomery meni St. Louisiin ja teki Bluesista sarjan kuumimman joukkueen.
GM Don Sweeney sen sijaan on ja pysyy virassaan – ja Boston syöksyy.
Mitä heikompi GM, sitä pienempää kuvaa tämä katsoo. Metsää ei nähdä puilta, joten tuloksen annetaan ohjata toimintaa. Yksittäisiin heikkoihin jaksoihin ja jopa vuosiin ylireagoidaan ja ajaudutaan näin kriisistä kriisiin. Toki takapaine tulee GM:lle usein myös omistajataholta.
Yhtä kaikki jänne on naurettavan lyhyt. Sen sijaan, että projektia rakennettaisiin pidemmällä jänteellä selkeän vision ja välitavoitteiden kautta, liian moni seura elää kädestä suuhun, päivästä päivään.
Ajassa, jota elämme puhutaan ihmisläheisestä johtamisesta ja luottamuksen rakentamisesta. Miten kukaan valmentaja voi saada voittavaa koneistoa rakennetuksi, jos aikaa on kaksi vuotta kulttuurissa, missä jo yksittäiset heikot kuukaudet saavat seurajohdon käden tärisemään.
Laatu-GM kultaa arvokkaampi
Seurojen kannattaisikin panostaa kaikki resurssinsa huipputason GM:n, siis urheilupuolen pomon löytääkseen. Ei ole sattumaa, että NHL:n pitkäaikaisimmat seurapomot ovat St. Louisin Doug Armstrong, Winnipegin Kevin Cheveldayoff ja Dallasin Jim Nill.
Heidän kohdalla ei puhuta enää yhdestä onnistuneesta kierroksesta. Joukkuetta on ruuvattu eri suuntiin jo useampia kertoja voittoseinällä pysyen.
NHL:ssä on tietenkin nähty valmentajia, jotka eivät sinne kuulu, mutta eivät hekään sinne itse tulleet. Heidät palkattiin sinne, joten katse kääntyy aina uudelleen seurajohtoon. Kun sama seurajohto laukaisee päävalmentajan kohdalla 2-3 ohilaukausta putkeen, on helposti onnistuttu polttamaan yhden sukupolven menestymismahdollisuudet.
Näitä ohilaukojia on nähty NHL:ssä viime vuosina hämmästyttävän paljon ja siksi vaihtuvuus penkkien takana on noussut käsittämättömälle tasolle.
