Tällaista ei ole valkokankailla ennen nähty.
Alex Garlandin ja Ray Mendozan ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Warfare sijoittuu Irakin sotaan marraskuussa 2006. Se kuvaa Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen epäonnistunutta valvontatehtävää sekä sitä seurannutta taistelua.
Tapahtumat ovat todellisia, ja elokuva etenee reaaliajassa. Näin puhdasta sodan kuvausta päästään valkokankailla harvoin näkemään. Kriitikot ovat ylistäneet Warfarea viiden tähden mestariteokseksi.
Elokuvan erityisyys perustuu neljään asiaan.
Omakohtainen tarina
Alex Garland on kymmenen viime vuoden kiinnostavimpia ja ahkerimpia elokuvantekijöitä. Käsikirjoittajana (28 päivää myöhemmin, Sunshine) ansioitunut britti on ohjannut muun muassa elokuvat Ex Machina (2014), Hävitys (2018) ja Civil War (2024).
Keväällä 2024 Garland sanoi lopettavansa ohjaamisen ja keskittyvänsä käsikirjoittamiseen. Kesäkuussa käynnistyy Garlandin kirjoittama uusi 28 vuotta myöhemmin -elokuvatrilogia.
Ihan Garland ei sanaansa pitänyt, mutta toisaalta Warfare on monella tapaa Ray Mendozan elokuva.
Mendoza on entinen sotilas, joka oli mukana elokuvassa esitetyissä tapahtumissa. Sodasta kotiuduttuaan Mendoza siirtyi elokuva-alalle. Hän on neuvonut armeija-asioissa ja koordinoinut stuntteja elokuvissa kuten Jurassic World (2015) ja Emancipation (2022).
Garland ja Mendoza tapasivat Civil Warin kuvauksissa. Garland kuuli Mendozan kokemuksista, ja kaksikko ryhtyi rakentamaan käsikirjoitusta.
Mendoza on pitkään halunnut tehdä juuri tämän elokuvan. Yksi syy on ollut tallentaa tapahtumat paikalla olleelle kollegalle, Elliot Millerille, joka ei muista niistä juuri mitään.
Rolling Stonen haastattelussa Mendoza kertoi liikuttuneensa kyyneliin kuvatessaan kohtausta, jossa häntä näyttelevä D’Pharoah Woon-A-Tai raahaa Milleriä näyttelevää Cosmo Jarvisia turvaan. Garlandin piti hypätä ohjaksiin loppupäiväksi.
– Ehkä [elokuvan tekeminen] oli ainoa tapa käsitellä tapahtunutta. Tappaa demoni ja kokea se Elliotin kanssa. Kyseinen hetki oli erityinen ja terapeuttinen, Mendoza sanoi.
Täyttä realismia
Warfare ei pitele katsojaa kädestä. Lyhyen alustuksen jälkeen sotilasyksikkö majoittuu taloon Ramadissa Keski-Irakissa. Sotilaat tajuavat olevansa motissa. Viereinen tori tyhjentyy siviileistä, ja kaiuttimista soi käsky tappaa jenkkisotilaat.
Reaaliajassa etenevä käsikirjoitus perustuu täysin paikalla olleiden kertomaan. Valmiissa elokuvassa ei ole tekijöiden mukaan mitään lisättyä tai dramatisoitua.
Varsinaisia päähenkilöitä ei ole. Hahmojen taustoista ei kerrota mitään, kasvot ovat usein varusteiden tai pölyn peitossa. Dialogi on realistista ja liittyy työhön sekä selviytymiseen.
Puolitoistatuntisesta kestosta valtaosa on täsmällisesti ohjattua toimintaa. Luodit viuhuvat ja räjähdykset tuntuvat munaskuissa. Äänisuunnittelu on julman tehokasta. Herkkäkorvaisen kannattaa varustautua korvatulpilla, sillä äänet ovat välillä tarkoituksella liikaa.
PTSD-oireista kärsiville sotilaille voidaan tarjota terapiana simulaatioita, joissa traumaattiset kokemukset käydään läpi. Warfare ei ole kovin kaukana siitä.
Dokumentaarisesta elokuvasta ei voi puhua. Muistot melkein 20 vuoden takaisesta eivät ole luotettavia – varsinkaan, kun ottaa huomioon, millaisesta lihamyllystä sotilaat ovat selvinneet. Läsnäolon tuntu on silti poikkeuksellisen voimakas.
Epäpoliittinen sotaelokuva?
Garland on huomauttanut, että sotaa realistisesti kuvaava elokuva on väistämättä sodanvastainen, sillä sota on aina hirvittävä asia. Samaan hengenvetoon hän on korostanut, ettei Warfaren viesti silti ole, etteikö sodankäynti olisi joskus perusteltua.
Mendoza ei koe Warfaren kallistuvan poliittisesti mihinkään suuntaan. Pyrkimyksenä on ollut kuvata tapahtunutta todenmukaisesti. Katsoja saa tulkita tapahtumia miten tahtoo.
Tyyli muistuttaa hieman Garlandin ohjaamasta Civil Warista, jossa Yhdysvallat on suistunut sisällissotaan. Sotareporttereista kertova elokuva ei juuri avaa sodan taustoja, ja tapahtumia kuvataan kylmän toteavasti.
Kulttuuriykkösessä keskusteltiin Civil Warista vuosi sitten:
Näennäinen neutraalius tekee Warfaresta helpommin lähestyttävän varsinkin Yhdysvalloissa, vaikka se ei olekaan nousemassa isoksi hitiksi.
Luonnollisesti elokuva on silti poliittinen. Vaikka Warfare ei ota kantaa Irakin sotaan, on sen lähtöasetelma jo latautunut. Se kuvaa ylivertaista osapuolta sodassa, johon ei monien mielestä olisi pitänyt ryhtyä.
– Allegoriaa ei tarvitse hakea, kun sotilasryhmä alussa valitsee sopivan talon, hiipii sisään, pakottaa lapsiperheen yhteen huoneeseen ja rikkoo seinät moukarein, jotta varsinainen tuho voi alkaa, Kalle Kinnunen kirjoittaa Suomen Kuvalehden arvostelussaan.
Uuden sukupolven esiinmarssi
Warfaressa esiintyy lukuisia näyttelijöitä, joiden urat ovat lähtemässä lentoon.
Joukon johtajaa näyttelee Will Poulter, joka on nähty viimeksi Guardians of the Galaxy Vol. 3:ssa (2023) ja The Bear -sarjassa, josta hänet palkittiin Emmy-ehdokkuudella. Mendozaa näyttelevä D'Pharaoh Woon-A-Tai pokkasi puolestaan Emmy-ehdokkuuden Reservation Dogs -sarjasta.
Joseph Quinn on tuttu elokuvista A Quiet Place: Day One (2024) ja Gladiator II (2024), ja Cosmo Jarvis tähditti hittisarjaa Shōgun (2024–).
Rooleissa nähdään myös James Gandolfinin poika Michael Gandolfini, May Decemberistä (2023) Golden Globe -ehdokkuuden saanut Charles Melton ja Suon villi laulu -elokuvasta (2022) tuttu Taylor John Smith.
Warfare on tehty pienehköllä 20 miljoonan dollarin budjetilla. Viiden vuoden päästä tekijöillä ei olisi ollut mitenkään varaa näihin näyttelijöihin.
Elokuvaa on verrattu Ridley Scottin sotaelokuvaan Isku Mogadishuun (2001), jossa nähtiin aikansa orastavia filmitähtiä Josh Hartnettista Ewan McGregoriin ja Orlando Bloomista Tom Hardyyn.
Aika näyttää, katsommeko Warfarea 20 vuoden päästä samanlaisena uuden näyttelijäsukupolven esiinmarssina.