Eihän se taas hyvin mennyt.
Edmonton, joka oli aiempien vuosien tapaan ajanut itsensä puun ja kuoren väliin maalivahtiensa kanssa, joutui lauantaina tiukan paikan eteen. Vuosi takaperin ryhmän finaaleihin johdattaneen Stuart Skinnerin peli ei ollut kulkenut aikoihin, joten yllättäen täysin pudotuspelivihreä Calvin Pickard oli laitettu maalinsuulle jo avauskierroksen ottelusarjassa Los Angelesia vastaan.
Uskomatonta kyllä Pickard voitti kuusi ottelua putkeen maalille päästyään, mutta loukkaantui.
Epävarma Skinner ei löytänyt peliään lauantainakaan maalille päästyään, vai pitäisikö sanoa jouduttuaan. Edmonton hävisi ottelun viimeisen sekunnin maalilla eikä Skinneristä apua ollut, jos kohta ei tappiosta yksin häntäkään voinut syyttää.
Kolme ottelua, kolme tappiota, torjuntaprosentti 81 ja päästettyjen keskiarvo yli viiden. Skinner ei ehkä ole voittava arpa juuri nyt.
Laajemminkin voidaan puhua ilmiöstä, mikä hämmentää. Skinner ei nimittäin ole ainoa aiemmin meritoitunut maalivahti, josta on kevään pudotuspeleissä tehty reikäjuustoa. Kun katsoo maalivahtien tilastoja, on helppo todeta, että joku pyöräytti tilastotaulukon ympäri, kun runkosarja päättyi.
Peräpäästä löytyy nimittäin nimet, jotka on totuttu näkemään keulilla.
Aloitetaan torjuntaprosenteista. Heikoimmalla noteerauksella operoi aiemmin mainittu Skinner, toiseksi heikoimmalla vuoden maalivahdiksi taas ehdolla oleva Winnipeg Connor Hellebuyck. Sitten tuleekin Marc-Andre Fleurya, Andrei Vasilevskia, Sergei Bobrovskia ja Linus Ullmarkia.
Neljän viimeisen ryppäästä löytyykin jo aika kasa Stanley Cup-sormuksia ja vuoden maalivahdille ojennettavia Vezina-palkintoja.
Mitä ihmettä?
Väärät jätkät väärässä päässä
Jos katsomme päästettyjä maaleja suhteessa maaliodottamaan, tilastot jatkavat isojen nimien alistamista. Pahnan pohjalta löytyy Hellebuyck, sitten Vegasin Adin Hill, Skinner ja taas Bobrovski sekä Ullmark. Tältä osin porukkaan saatiin yksi Stanley Cup-voittaja (Hill) lisää.
Eikä kyse ole vain yhden kevään ilmiöstä. Samanlaista tarinaa on ollut tarjolla myös edellisvuoden pudotuspeleissä.
Taustalta löytyy lopulta hyvin yksinkertaiset syy–seuraus-suhteet.
Ensimmäinen liittyy pieteettiin, jolla hyökkäävä joukkue maalintekoon pudotuspeleissä suhtautuu. Vastustajan heikkouksiin pureudutaan pudotuspeleissä aivan toisenlaisella hartaudella kun runkosarjassa. Tämä koskee myös maalivahteja. Esiin kaivetaan ja pelaajille tiedoksi saatetaan pienimmätkin aukot maalivahtien pelaamisessa.
Tämän jälkeen joukkueet lähtevät systemaattisesti pommittamaan laukauksia veskareiden heikkoihin kohtiin. Kun laukomassa on jääkiekkomaailman kovin kerma, jälki on sen mukaista.
Toki myös yksilölliset erot maalivahdeissa näkyvät.
Esimerkiksi Winnipegin Hellebuyckin tapauksessa on aidosti kysyttävä, kestääkö vuodesta toiseen runkosarjassa dominoivan veskarin pää kovia pelejä, sillä jenkkikassarin pelaamisen taso on sanalla sanoen romahtanut jo useampana keväänä putkeen.
Eikä unohtaa sovi sitäkään, että jääkiekko on joukkuepeli. Maalivahti- ja viisikkopelin tasot kulkevat hyvin usein käsi kädessä. Vaikka oirehtiva viisikkopelaaminen ei näkyisi suoraan päästettyinä maaleina, vaikutukset ovat moninaiset ja se vaikuttaa myös maalivahdin pelaamiseen.
Hyvät joukkueet määrittelevät paremmin sitä, mistä laukaukset tulevat – huonoille lauotaan parhaasta sektorista.
”HC Andersen” ja tehtaan takuu
Löytyy joukosta toki onnistujiakin.
Carolinan Fredrik Andersen on ollut totutun kova tänäkin keväänä. Sunnuntaiaamuna nollapelin pelanneen tanskalaisen torjuntaprosentti huitelee 94:ssä ja päästettyjen keskiarvo matelee 1,32:ssa. Viiden edellisen pudotuspelikevään osalta Andersen on jäänyt kerran alle 92:n torjuntaprosentin. Päästettyjen keskiarvo ei viiteen vuoteen ole käynyt lähelläkään kolme.
Myös Dallasin Jake Oettinger on pelannut erittäin vahvan kevään.
Näiden jälkeen onnistujia saakin hakea jäljellä olevista joukkueista tiheällä kammalla. Washingtonin Logan Thompson saa puhtaat paperit, kuten saa myös Toronton taannoin loukkaantunut Anthony Stolarz.
Tämä herättää toki myös sen kysymyksen, miten paljon näinä aikoina ykkösmaalivahdista kannattaa maksaa. Kalliilla sopimuksilla mestaruuden ovat viime vuosina voittaneet Bobrovski (Florida) ja Vasilevski (Tampa), mutta samaan aikaan halvalla on voitettu muun muassa Vegasin ja St. Louisin tapauksissa – molemmissa tapauksissa veskarit vetivät ensimmäisiä pudotuspelejään NHL:ssä.
Jos tarjolla ei ole meritoitunutta ja mestaruustason todistanutta veteraania, veskareihin kannattaa sijoittaa maltilla. Mieluummin liian vähän kuin liian paljon, koska takeita ei ole mistään. Voittaa voi kuumalla AHL:stä nostetulla riittävän hyvällä maalivahdillakin, jos joukkue edessä on riittävän hyvä.
Missä härmäläiset?
Suomalaisittain kevät on niin ikään erikoinen.
Sattumalta nimittäin silmään osui tilastoja penkoessa, ettei kuluvana keväänä suomalaiset vetäneet pudotuspeleihin jäähän viillon viiltoa. Tilanne on poikkeuksellinen, sillä tällä vuosituhannella näin tapahtuu vasta toisen kerran. Edellisen kerran NHL:n pudotuspelit pelattiin ilman suomalaisveskareita kaudella 1999–2000.
Seuraavalla kaudella pitkän putken käynnisti San Josen Miikka Kiprusoff.
Suureen hätään ei silti liene aihetta, sillä suomalaisittain nuoremman polven maalivahtiosastolla on taas sopivasti porinaa pinnan alla niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa.