Meteli on huumaava, kun ryhmä lapsia löytää Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellisen maailman (2009). Värikkäistä nauhoista koostuvaa teosta saa poikkeuksellisesti koskea, ja riemu on sen mukaista.
Ollaan helsinkiläisessä nykytaiteenmuseo Kiasmassa museovalvoja Minna Arposen, 33, työpaikalla.
Arponen on ollut museovalvojana kuusi vuotta. Siinä ajassa hän on kehittänyt ammatille ominaisen hitaan salikävelyn, taidon kuulla limpsapullojen suhahdukset jo kaukaa sekä hämmästyttävän kyvyn nähdä selkäreput ihmisen etupuolelta.
Nytkin hän ohjeistaa turistia englanniksi: repun paikka ei ole selässä. Tarkoituksena on taata teosten ja asiakkaiden turvallisuus.
Arponen on toiselta ammatiltaan korumuotoilija. Hän kokee, että työt ruokkivat toisiaan.
– Museovalvojana saan ajatella vapaasti, kokea taidetta ja ympäristöä. Se on ihanaa. Toki on stressaavaa, jos on paljon ihmisiä ja herkkiä teoksia ja saa olla koko ajan kieltämässä. Sellainen nostaa sykettä.
Minna Arponen kertoo videolla, miten asiakkaat kokevat nykytaiteen.
Museovalvoja bongaa myös treffit
Ulkopuolisen silmin valvojan työ vaikuttaa monotoniselta ja puuduttavalta. Se on tarkkuutta vaativaa jatkuvaa ihmisten skannausta, kävelyä tai istumista tutuissa saleissa. Arponen ei kuitenkaan koe asiaa niin.
– Saatan ihastella ihmisten tyylejä, sitä, mitä heillä on päällään. Mietin, keitä nämä ihmiset ovat, mikä heidän tarinansa on. Näkee selvästi, jos jotkut ovat vaikka treffeillä tai tapaavat ensimmäistä kertaa.
Asiakkaat myös kyselevät taiteesta. Etenkin jos he kokevat, etteivät tajua teosta, he pyytävät museovalvojaa kertomaan, mitä se merkitsee.
– Välillä lähtökohta saattaa olla, että nykytaide on jotain niin kamalaa ja vaikeaa, ettei sitä edes halua yrittää ymmärtää. Joskus kuulee kommentteja, että kaikkea sitä verorahoilla tehdään.
Arponen on pistänyt merkille, että ihmiset arvottavat teoksia usein sen perusteella, kuinka näköisiä ne ovat ja kuinka hyvin ne kuvaavat kohdettaan. Sen perusteella sitten päätetään, onko teos hieno vai ei.
Museovalvoja soisi, että ihmiset lähestyisivät nykytaidetta tunteen kautta: teosta ei ole pakko ymmärtää.
Puuduttavina päivinä ajatus voi lentää
Samaan aikaan toisaalla Rasmus Mäkelä, 34, kävelee Ateneumin arvovaltaisilla puulattioilla radiopuhelin vyöllään. Hän päätyi museovalvojaksi siviilipalveluksen kautta ja on sen jälkeen ollut alalla 14 vuotta.
Mäkelä on koulutukseltaan taiteen maisteri ja toiselta ammatiltaan valokuvataiteilija.
Ateneumissa hän huolehtii siitä, että saleihin ei tuoda suuria laukkuja tai reppuja. Saleissa ei myöskään saa syödä tai juoda. Lisäksi hän tarkkailee, tarvitseeko joku jotakin.
Omaa valvonta-aluetta kävellessä askelmittariin kertyy hurjia lukemia: vuoron lopuksi mittari saattaa näyttää 15 000:ta askelta.
Puuduttavaakin voi välillä olla, mutta silloin Mäkelä menee eräänlaisella autopilotilla. Hän on valpas ja läsnä, mutta voi ajatella omiakin asioita.
Jotta työhön tulisi vaihtelua, valvottavaa aluetta muutetaan tasaisin välein, samoin tehtäviä: Mäkeläkin tekee usein myös muuta asiakaspalvelua.
– Emme me vain vahdi varjoissa. Aika paljon työ on myös keskustelua taiteesta. Me olemme siellä asiakkaita varten.
Työssä auttaa omakohtainen kokemus taiteesta. Mäkelä osaa analysoida teoksia, myös niiden tekniikkaa.
– Osaan lukea kuvia: millaisia merkityksiä niissä on ja miltä ne ovat mahdollisesti näyttäneet omana aikanaan.
Rasmus Mäkelä kertoo videolla, mitä hänen suosikkimaalauksensa kertoo elämänvalinnoista.
Museokäynnistä on tullut arkista
Viime aikoina on uutisoitu useista kävijäennätyksistä museoissa. Ihmisiä on enemmän, ja he ovat muuttuneet: kävijät ovat aiempaa nuorempia, jopa teini-ikäisiä.
– Ennen vierailulle otettiin aikaa, ihmiset laittautuivat ja suunnittelivat, että mennään ensin museoon ja sen jälkeen vaikka syömään. Oli tapaus tulla Ateneumiin. Nyt siitä on tullut arkisempaa.
Mäkelää huolettaa se, että museoistakin halutaan nykyisin myyviä ja tehokkaita yksiköitä. Mitä silloin tapahtuu perinteisille museoille? Niille joihin voi tulla kokemaan taidetta hitaasti ja joissa museovalvojilla on aikaa asiakkaille.
Mäkelän mukaan monissa museoissa vähennetään myös väkeä.
– Tulevaisuuden kauhukuvassa 150 vuotta vanhoissa museorakennuksissa on automaattiportteja ja QR-koodin skannereita, mutta henkilökuntaa ei missään.
Taidemaalari vaihtoi ammattia
Vastaava näyttelyvalvoja Pekka Muinonen, 63, kuljettaa vieraat läpi EMMA:n automaattiportista. Hän on kulkenut espoolaisen modernin taiteen museon suurissa saleissa lähes parikymmentä vuotta.
Ensi vuonna tulisi jo eläkeikä täyteen, mutta Muinonen ei vielä tiedä, miten suhtautua asiaan: jäädäkö vai eikö jäädä.
– Tämä jotenkin sopii minulle, hän sanoo.
Myös Muinonen on taustaltaan kuvataiteilija, tarkemmin sanottuna taidemaalari. Se oli hänen pääasiallinen ammattinsa hänen viimeiseen, vuoden 2004 yksityisnäyttelyynsä asti.
– Tuntui, että toistin vain itseäni. Ajattelin, että pitää tehdä jotain muuta. Lapsiakin oli jo kolme, eikä töitä oikein ostanut kukaan, Muinonen sanoo.
Sattuman oikusta hän päätyi EMMA:an ja kokee, että taidemaalarin kyky huomata yksityiskohtia auttaa myös nykyisessä työssä.
Pekka Muinonen kertoo videolla, mistä hän saa heti työpäivän aluksi mahtavat ”fibat”.
Jokainen kosketus kirjataan
EMMA:ssa kuten Kiasmassa ja Ateneumissa seinillä on kylttejä, joissa pyydetään melko yksinkertaista asiaa: Ethän koske teoksiin. Silti ihmiset koskevat. Kaikissa kolmessa museossa.
Muinonen kertoo, että EMMA:ssa oli taannoin esillä kuvanveistäjä Radoslaw Grytan Viimeinen ehtoollinen. Se oli pitkä puupöytä, jota kaikki halusivat hiplata ohimennen.
– Vanhemmat rouvatkin sanoivat, että ”he haluavat tuntea taiteilijan kosketuksen”.
Muinonen ymmärtää jonkin eksoottisen tai pörröisen materiaalin kutsun, mutta että suomalaisille tuttua puutakin halutaan sivellä!
Teokset eivät kestä rasvaa, likaa ja pölyä, jota ihmisten käsistä irtoaa. Siksi EMMA:ssa kirjataan jokainen näyttelyvalvojan havaitsema kosketus. Se menee konservaattoreille tiedoksi reaaliajassa, ja he tarttuvat toimeen tarvittaessa.
Muinosen vuorolla ei ole koskaan kuitenkaan mennyt teoksia rikki.
Uran mieleenpainunein muisto liittyy lapseen. Museossa oli alkuaikoina käymässä pieni poika. Hän katseli langoilla eristettyä teosta ja oli juuri astumassa langan yli, kun Muinonen puuttui peliin.
– Sanoin pojalle, että 'ethän mene siitä yli'. Tämä pieni, ehkä kolmevuotias poika kysyi: 'Saanko kontata sen ali?' Ihminen on luova, Muinonen naurahtaa.
