Paavo Nurmen stadion on tupaten täynnä väkeä aurinkoisessa Turun illassa. Yleisö taputtaa kiihtyvällä rytmillä ja ponkaisee huutaen seisomaan. Ella Junnila on juuri parantanut omissa nimissään ollutta korkeushypyn Suomen ennätystä lukemiin 197. Se on tulos, jolla vajaat pari kuukautta myöhemmin olisi otettu olympiapronssia Pariisista.
Junnila vain ei päässyt enää lähellekään. Turun kesäkuisessa illassa hän teki vielä kolme kelvollista yritystä kahden metrin maagisena pidetystä rajasta. Sen jälkeen moni asia on mennyt pieleen.
Mihin hyppy katosi?
Tampereen messu- ja urheilukeskuksessa verryttelee hyväntuulinen Junnila. Suomen ennätyshypystä on pian vuoden päivät, eikä Junnila sen koommin ole yltänyt edes kymmenen sentin päähän mahtihypystään. Ei tekisi mieli pilata Junnilan hyvää tuulta, mutta kiinnostaisi tietää, mihin vire yhtäkkiä katosi. Hyppääjä huokaa syvään, mutta selittää kärsivällisesti.
– En vaan palautunut. Siinä tuli lyhyeen pätkään paljon todella kovatasoisia hyppyjä ja aina kun ennätyksen tekee, niin keholta vaaditaan jotain sellaista, mitä se ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt.
Junnila aloitti Paavo Nurmen kisojen jälkeen kilpailutauon, jonka katkaisivat kesäkuun lopussa järjestetyt Kalevan kisat. Ne osuivat huonoon aikaan, eikä elimistön hermotus missään vaiheessa kesää enää palautunut siihen tilaan, jossa sen äärimmäistä tehontuottoa vaativassa lajissa olisi syytä olla. Tuloskunto jymähti 184 senttimetrin paikkeille.
– Vajaan kahden metrin tekninen osaaminen ei tietenkään hävinnyt minnekään sen kuuden viikon aikana, mitä kautta vielä hypättiin ennen olympialaisia, Junnila hymähtää.
Vuotava haava
Syksyllä kauden jälkeen Junnila piti valmentajansa Tuomas Sallisen kanssa normaalin palaverin niin menneestä kuin tulevasta kaudesta. Junnila kaipasi harjoitteluunsa muutoksia. Niitä ei tullut niin paljon kuin hyppääjä olisi toivonut, mutta sen sijaan tuli kahdeksan tikkiä sääreen vaatinut syvä haava.
– Tein juuri ennen joulua boksihyppyjä. Hyppy ei sitten ihan yltänytkään boksin päälle asti ja laatikon reuna kolahti sääriluuhun. Kolmeen viikkoon en saanut tehdä mitään.
Loukkaantuminen sotki hallikauden suunnitelmat. Junnila osallistui ainoastaan EM-hallikisoihin, joihin hänellä oli suora tulosraja tehtynä. Tulokseksi jäi 180 ja karsiutuminen loppukilpailusta.
Tia Hellebaut
Maaliskuussa EM-hallien jälkeen Junnilalla oli mietinnän paikka.
– Tajusin, ettei tämä voi jatkua näin. Irtiotto ja tehontuotto täytyy saada takaisin, Junnila puuskahtaa.
Neljän vuoden yhteistyö valmentaja Sallisen kanssa päättyi. Ajoitus keväällä, kisakauden kynnyksellä herätti ihmetystä, mutta Junnila tarvitsi jo syksyllä kaipaamiaan muutoksia.
– Tuomas on hyvä valmentaja ja erinomainen kuntouttava fysioterapeutti, mutta tarvitsin korkeushypyn erikoisosaajaa, Junnila selittää.
Hän laati listan ihmisistä, joiden uskoi voivan auttaa häntä. Lopulta Belgian suunnalta tärppäsi, kun korkeushypyn olympiavoittaja Tia Hellebaut oli kiinnostunut suomalaisen valmentamisesta. Yhteistyö ei kuitenkaan ala heti, sillä etävalmennus ei sovi sen enempää urheilijan kuin valmentajan ajatuksiin. Junnila muuttaa Belgiaan syksyllä kilpailukauden päätyttyä, mutta sitä ennenkään hänen ei tarvitse harjoitella yksin.
– Olen ottanut omasta kuormasta. Puoliso (Mikko Rummukainen) ja isä (Juha Junnila) avustavat minua harjoittelun suunnittelussa. Heillä molemmilla on kuitenkin taustaa yleisurheilussa erityisesti valmennuksen puolelta, Junnila naurahtaa.
Lentävä lähtö
Hellebaut on ehtinyt tehdä yhden merkittävän muutoksen Junnilan tekniikkaan jo ennen varsinaisen yhteistyön alkamista. Tai oikeastaan muutoksen teki Junnila itse, mutta Hellebautin inspiroimana. Nyt hyppääjän silmiin syttyy innostunut loiste.
– Nyt seuraa pitkä selitys! Junnila varoittaa riemuissaan.
Tarinointi alkaa siitä, miten lentävä vauhti on aina ollut Junnilan ”lempilapsi”. Se on hänelle luontainen, ja sen hän itse valitsisi. Viime vuodet hän on kuitenkin hypännyt paikaltaan lähtevältä kahdeksan askeleen vauhdilla, koska ”niin on opetettu”. Sillä hän hyppäsi voimassa olevan Suomen ennätyksenkin.
– Tia sitten kysyi minulta, miksi ihmeessä en hyppää lentävällä vauhdilla, jos se kerran tuntuu helpommalta. Hän on itsekin hypännyt viiden askeleen lentävällä vauhdilla. En osannut vastata siihen mitään.
Junnila ei ollut tehnyt kilpailuhyppyjä lentävällä vauhdilla vuosikausiin, mutta keskusteltuaan asiasta tulevan valmentajansa kanssa hän oli vakuuttunut, että siihen on palattava.
Fyysisesti valmis, henkisesti vireä
Junnila aloitti kilpailukautensa poikkeuksellisen aikaisin jo huhti-toukokuun vaihteessa kahdella Timanttiliigan osakilpailulla Kiinassa. Tulokset jäivät varsin vaatimattomiksi, kun ensimmäisessä kisassa aloituskorkeus 179 oli liikaa ja toisessa tulokseksi kirjattiin 184. Koskaan aikaisemmin Junnila ei ole tärkeissä kilpailuissa jäänyt ilman tulosta.
– Tilanne on nyt silti paljon parempi kuin esimerkiksi EM-halleissa. Fyysisellä puolella kehitys on ollut hyvää, mutta tekniikka vaatii vielä hiomista. Se tulee kisojen kautta, Junnila hymyilee.
Aikaa Junnilalla on poikkeuksellisen paljon, kuten kaikilla yleisurheilijoilla tänä kesänä. MM-kisat käydään Tokiossa vasta syyskuun puolivälissä. Kun on kerran päässyt yrittämään kahta metriä, haluaa tietysti myös ylittää sen, mutta onko se tämän kesän asioita?
– Jos teen mielikuvaharjoituksen, hyppään siinä aina kaksi metriä tai yli. En koskaan 199. Mutta se on eri asia, milloin tekniikka alkaa taas toimia. Se voi olla pian tai myöhemmin, mutta kyllä tämä syksyyn mennessä on valmis, Junnila vastaa luottavaisena.
Hän ei kuitenkaan juuri nyt välitä puhua numeerisista tavoitteista. Hellebaut esitti hänelle yksinkertaisen toiveen kesää varten, ja se Junnilalla on päällimmäisenä mielessä.
– Tia pyysi, että tulisin syksyllä Belgiaan ehjänä, fyysisesti valmiina ja henkisesti vireänä. Se on minun kesän tavoitteeni.