Israelin pommitukset tuhosivat Narminin, Mohammadin ja Šaiman yliopiston Gazassa kohta kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen opinnot jatkuivat etänä.
Huhtikuussa nuoret valmistuivat maataloustieteiden kandidaateiksi. Nyt he näyttävät Ylelle lähettämillään videoilla ja kuvilla, miten he selviytyvät elämästään pommitusten ja nälän keskellä.
Tältä kartalta näet, missä päin Gazaa nuoret asuvat ja missä oli heidän yliopistonsa:
Narmin asuu raunioissa
Narmin al-Zaituniyya, 23, näyttää läppärin ruudulla kalpealta. Oli vaikea jatkaa opintoja, kun Israelin hyökkäys oli alkanut, Narmin muistelee parin vuoden takaisia tapahtumia.
Tällä videolla näet Narminin elämän keskeiset paikat:
Tuntui mahdottomalta keskittyä mihinkään kaiken kauhean keskellä.
– Ei ollut hetken rauhaa eikä edes aikaa tavalliselle opiskelulle. Siitä huolimatta pakotin itseni viemään opinnot loppuun, Narmin kertoo.
Hän sai kurssinsa parhaat arvosanat ja haluaisi jatkaa maisterin opintoja, mutta juuri nyt hän ei pysty siihen.
Narmin asuu isänsä ja veljensä perheen kanssa puoliksi raunioituneessa talossa Gazan kaupungissa. Viime joulukuun lopussa tapahtui se pahin.
Israel iski pommin perheen kotitaloon. Äiti ja sisko saivat surmansa. Narmin pelastui, koska hän sattui olemaan ulkona.
– Menetin kalleimpani: kodin, äidin ja siskon. Elämästäni on tullut merkityksetöntä. Nyt vain suoritamme elämää ilman intoa, Narmin kertoo surullisin silmin.
Tällä selfievideolla Narmin esittelee sen, mitä jäi jäljelle hänen kodistaan ja hänen elämästään:
Narminin koko vähäinen omaisuus opiskelukirjoista vaatteisiin tuhoutui. Vain hänen yllään olleet vaatteet jäivät jäljelle. Perheen kolmen makuuhuoneen asunto alakerrassa tuhoutui täysin.
Elämän täytyi kuitenkin jatkua. Jäljelle jääneet perheenjäsenet raivasivat tilaa veljen omistamaan yläkerran huoneistoon. Heillä on nyt käytössään yksi huone, osin murskaantunut keittiö sekä kylpyhuone, joka ei toimi.
Pelko pommi-iskuista ja talon romahtamisesta on jatkuva.
– Kotimme ei ehkä ole asuinkelpoinen, mutta on se parempi kuin teltta pakolaisleirissä, Narmin toteaa.
Narminin lähettämistä kuvista näkee, että hänen kotikorttelinsa Gazan kaupungissa ovat kuin maailmanlopun keskeltä harmaan eri sävyissä. Kotikatua reunustavat betonimurskakeot, jotka ovat jääneet jäljelle naapuritaloista.
Joidenkin naapuritalojen irronneet ulkoseinät on peitetty lakanoilla, kuten tämän:
Israelin tiedustelulennokki surisee taukoamatta kadun yllä.
Vastavalmistuneena maataloustieteiden kandidaattina Narminilla on hyvät taidot ruoan viljelyyn. Tässä näet hänen kotitalonsa kattotasanteelle perustaman kasvimaan.
Katso hätkähdyttävää eroa ennen ja nyt -kuvien välillä:
Narminin päivät kuluvat ruokaa ja polttoainetta etsien. Ruokaa on vähän ja se on kallista. Torilla ei ole paljon tarjolla: papuja, linssejä, pastaa, tölkkiruokaa.
– Tulitauon aikana ostimme niin paljon kuin mahdollista. Ruokaa oli vielä silloin, kun raja oli auki, mutta nyt raja on ollut kiinni kaksi kuukautta, hän sanoo.
Nyt Narmin on rakentanut talon seinustalle uuden kasvimaan, johon hän saa kasteluvettä naapurilta.
Tällä videolla Narmin esittelee uutta kasvimaataan:
Isä ja veli hakevat juomaveden pitkän matkan päästä lähimmästä kaivosta.
Muun muassa kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) tuomarien mukaan Israel syyllistyy sotarikokseen, koska se käyttää ruokaa aseena.
Israel käskee gazalaisia parhaillaan siirtymään etelään Rafahin pakolaisleireille. Gazan pohjoisosan asukkaille se näyttää ansalta, vaikka ruoka-apua ei tule pohjoiseen lainkaan.
Lähteminen ei tule kyseeseen, sanoo Narmin.
– Jos pakenee etelään, ei tiedä, pääseekö pohjoiseen enää takaisin. Ruoan jakelua ei hoideta järkevästi. Etelässä ollaan aina tähtäimessä. Siellä on vaarallisempaa kuin täällä. Pysymme mieluummin täällä, vaikka ruoka on loppu, sanoo Narmin.
Mohammad nukkuu istuen
Mohammad Al-Jadban, 22, kasvot näyttävät videopuhelussa laihoilta. Mohammad ei nuku paljon. Pommitusten pelossa perhe istuu yöt läpi aamurukoukseen asti. Turvallista paikkaa ei ole.
Tässä näet, miltä Mohammadin elämä näyttää:
Mohammad sai silti maataloustieteen opintonsa loppuun kunniamaininnoin. Hän kertoo tehneensä läksyjä kaduilla ja kujilla ja kävelleensä kilometrejä päästäkseen internetyhteyden luo. Opiskelu toi toivoa paremmasta.
Kuusi perheenjäsentä nukkuu nyt samassa huoneessa sukulaisten luona Gazan kaupungissa. Perheen oma asunto on raunioina.
Perhe joutui pakenemaan, kun Israelin sotilaat saapuivat alueelle lokakuussa 2023. Kun Mohammad palasi perheineen saman vuoden joulukuussa, rakennus oli murskana. He ovat siirtyneet paikasta toiseen jo monesti ja elävät yhäkin evakuointiuhan alla.
Mohammad kertoo, että perhe näkee nälkää. Ruokavarastot ovat ehtyneet. Annokset ovat aina vain pienemmät.
– Joskus syömme päivässä vain yhden leivän, jonka jaamme, hän kertoo.
Videolta näkee, kuinka Mohammad on laihtunut verrattuna vanhempaan valokuvaansa:
Vain pieni joukko Gazan maanviljelijöitä pystyy yhä tuottamaan vihanneksia. Torilla niitä on tuskin lainkaan. Hinnat on pilvissä.
– Sipulin neljäsosa maksaa neljä dollaria. Se on todella kallista, Mohammad sanoo.
Joskus tarjolla on vanhentunutta tölkkiruokaa. Mausteita ei ole.
– Ruoassa ei ole mitään makua, hän sanoo.
Ruoka-apua Mohammad ei ole nähnyt.
Mohammad auttaa yhteisökeittiössä silloin, kun sellainen pystyy toimimaan. Hän myös opiskelee verkossa lisää maataloutta ja englannin kieltä. Hän olisi valmis lähtemään ulkomaille joksikin aikaa. Gazaan hän haluaisi silti palata.
Mohammad sanoo, että kansainvälisen yhteisön pitäisi tukea Gazaa vaatimalla loppua sodalle ja avun lähettämistä tunnustettujen kansainvälisten järjestöjen kautta.
Hänestä näyttää siltä, että kansainvälinen yhteisö ei välitä.
– Ulkomaailma vain keskittyy omaan kehitykseensä. He eivät välitä. Ihmiset näkevät Gazan ja tuhon, mutta jatkavat omaa arkeaan tavalliseen tapaan, hän sanoo.
Šaima etsii ruokaa
Šaima Jawad Ibrahim on kävellyt kotoaan koululle puhumaan Ylen kanssa. Koulu toimii nyt hätäapumajoituksena kotinsa menettäneille.
Kokosimme kuvat Šaiman elämästä tälle videolle:
Šaiman vanhemmilla oli tuottoisa karjatila, mutta Israel tuhosi sen muiden maatilojen tavoin heti pommituksen alussa.
Isän talo on vielä pystyssä. Kaksi veljeä perheineen ovat muuttaneet sinne myös. Veljet haavoittuivat pahasti pommituksessa. Katu ja moskeija talon ympärillä ovat raunioina. Suurin osa naapureista on kuollut.
Perhe elää jatkuvassa pelossa. Ulos he menevät vain kun on pakko.
Ruokaa on vähän. Perhe pärjää pastalla, pavuilla ja linsseillä. Vesi maksaa kuukaudessa 50 dollaria, Šaima laskee.
– Herään aamulla, rukoilen. Sitten laitamme aamiaista, olkoon se kuinka vähäinen. Yleensä syömme aamiaiseksi pastasta tehtyä leipää ja juomme teetä. Sitten teemme kotitöitä ja etsimme ruokaa.
Tässä kuva isän tilalta ajalta ennen sotaa:
Perhe kerää raunioiden keskeltä puita tai mitä tahansa palavaa polttoaineeksi.
Ihmiset kärsivät ruoan puutteesta. He ovat liian laihoja, aneemisia, pyörtyilevät ja ovat heikkoja, Šaima kuvaa. Tilannetta ei helpota, että Šaiman molemmilla vanhemmilla on diabetes.
Opiskelu oli vähintäänkin vaikeaa. Ripuli, syyhy, täit ja taudit leviävät, kun siivousvälineistä ja puhtaasta vedestä on pulaa, Šaima kuvaa.
– Meidän oli ajoittain pakko siirtyä paikasta toiseen, näimme nälkää ja tuhoa ympärillämme. Silti halusin opiskella, hän kertoo.
Šaima opiskeli kynttilän valossa, koska sähköä ei ollut. Oli vaikea löytää latauspaikkaa puhelimelle tai päästä internetiin.
Šaima kertoo kandin-opinnoistaan tällä videolla:
Nykyisinkin Šaima lataa puhelimensa aurinkoenergialla toimivassa latauspisteessä kaukana kodista.
– Opiskelu oli todella tärkeää, jotta löytäisin työtä ja auttaisin perhettäni. Se oli päämääräni näinä vaikeina aikoina, hän miettii.
Šaima valmistu erikoisalanaan kotieläintuotanto. Kaikki mahdollisuudet löytää töitä näyttävät nyt olevan tuhottu: isän maatila, korkeakoulu, yksityiset yritykset.
Šaima sanoo, että ruoka-apua ei ole tullut hänen alueelleen neljään kuukauteen. Jakelupisteillä etelässä kaikkia tähdätään aseilla.
– Jakelun pitäisi olla kaikkien ulottuvilla ilman rajoituksia ja pelkoa. Määräkään ei ole riittävä, hän sanoo.
Šaima sanoo etsivänsä unelmiaan ja voimaa murskan keskellä. Hän toivoo perheensä selviytyvän ja näkevänsä läheistensä hymyilevän sodan lopuksi.
Toistaiseksi tilanne on vain vaikeutunut. Hän toivoo apua kansainväliseltä yhteisöltä.
– Toivon, että he auttavat lopettamaan tämän sodan ja kansanmurhan. Toivon, että he auttavat jälleenrakentamaan kaupunkimme niin, että kaikki lapset voivat elää turvallisesti ja saada elämän edellytykset, hän sanoo.