HUSin psykiatrian linjajohtaja ja kouluttajapsykoterapeutti Jan-Henry Stenberg näkee, että itsensä marginalisoiminen ja uhriutuminen voivat olla vallankäytön väline silloin, kun siihen ei ole todellista aihetta.
Yle Radio 1:n Kulttuuriykkösen lähetyksessä keskusteltiin haavoittuvasta narsismista. Siinä missä mahtaileva narsisti uskoo olevansa muihin verrattuna ylivertainen ja siksi ansaitsevansa kaiken mahdollisen hyvän, on haavoittuva narsisti yliherkkä kritiikille ja turvautuu usein uhriutumiseen sekä passiivisaggressiiviseen käytökseen.
Haavoittuvaa narsismia on alettu tutkia viime vuosikymmenellä, ja se nousi esiin myös viime kesänä julkistetun laajan narsismitutkimuksen yhteydessä.
Stenbergin mukaan haavoittuva narsisti käyttää omaa tunnettaan ikään kuin valuuttana.
– Jos neuvottelussa ei pärjää asia-argumenteilla, voi turvautua tunteisiin vetoamiseen sanomalla tuntevansa oloni turvattomaksi tai tilanteen itselleen sietämättömäksi, vaikka keskustelu olisi ollut asiallista. Tällöin henkilö siirtää vastuun omista tunteistaan vastapuolelle, Stenberg sanoi lähetyksessä.
– Tällainen käytös voi liittyä nimenomaan hypersensitiivisyyteen ja haavoittuvaan narsismiin.
Myös kulttuuri voi olla narsistinen
Suomalaisen kokeellisen persoonallisuustutkimuksen uranuurtajan Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan narsismia arvellaan esiintyvän 0,5–7 prosentilla ihmisistä, mittaustavasta riippuen.
Tästä joukosta selvällä vähemmistöllä on haavoittuvaa narsismia. Pikkujuttu siis?
Ei aivan, sillä Keltikangas-Järvisen mukaan kulttuuri voi olla narsistinen ilman, että kaikki siinä elävät ihmiset ovat narsisteja. Keltikangas-Järvisen mukaan ennen narsistista eli syvästi itsekästä käytöstä vielä paheksuttiin. Nyt se on normi.
– Narsismi itsessään kuuluu kyllä lapsuuden kehitysvaiheisiin: pieni lapsi on luonnostaan itsekeskeinen ja vaatii huomiota, mutta samalla hänellä on kyky kiintyä ja olla vastavuoroinen.
Aikuisella narsismi on häiriö, jossa kehitys jää kesken ja itsekeskeisyys jatkuu, sanoo Keltikangas-Järvinen. Termit ”lapsiaikuinen” ja ”aikuislapset” kuvaavat Keltikangas-Järvisen mukaan tämän hetken aikuisuutta.
– Nykyajan ilmiö, jossa nuoruus pitkittyy ja aikuisuuteen siirtyminen viivästyy, liittyy todennäköisesti tähän narsistiseen yhteiskuntaan, jossa ”minä-minä-ajattelu” on noussut yhteisöllisyyden edelle.
Uhriutuminen ei nosta vaan lannistaa
Yhdysvaltalaissosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning kuvaavat teoksessaan The Rise of Victimhood Culture (2018) uutta uhriutumisen kulttuuria. Uhriutumiskulttuurissa loukkaantuminen koetaan herkästi, mutta kunnian palauttamisen sijaan korostetaan omaa haavoittuvuutta ja oman viiteryhmän kokemaa alistamista.
Kun uhriutumisesta tulee keskeinen osa ihmisen identiteettiä, voi se lannistaa ja estää näkemästä tulevaisuuden mahdollisuuksia pelkkien rajoitteiden ja esteiden sijaan. Ja jos tai kun ympäristö palkitsee uhrin identiteetistä, on kierre valmis.
Ilmiötä kymmenen vuoden ajan tutkinut, maineikkaan Columbian yliopiston psykologian professori Scott Barry Kaufman on antanut esimerkiksi kotimaassaan tapahtuneen muutoksen. Ennen yliopistoon pyrkivät nuoret kertoivat Kaufmanin mukaan motivaatiokirjeissään siitä, miten olivat selättäneet erilaisia esteitä ja selvinneet kohtaamistaan vaikeuksista. Nyt hakijat kilpailevat sillä, kenellä on eniten rajoitteita ja ongelmia.
Ei lasta pesuveden mukana
Vaikka yhdysvaltalainen psykologi Kaufman käyttääkin jopa termejä ”uhriolympialaiset” ja ”uhriutumispandemia”, Jan-Henry Stenberg huomauttaa, että asia ei kuitenkaan ole yksiselitteinen.
– On myös fakta, että meillä on ihmisiä, joiden kohdalla voidaan puhua uhriasemasta tai he ovat sellaisessa tilanteessa, jossa heillä on oikeus esittää ihan kritiikkiä. Tai heillä on sanottavaa siitä, että miten heitä tai heidän läheisiään tulisi kohdella, sanoo Stenberg.
– Varsinkin jos puhutaan viestipalvelu X:ssä tai muilla sosiaalisen median palstoilla väärintulkitsemisen riski on hyvin korkea.
Kuuntele lähetys alta:
