Joskus asiat ovat yksinkertaisia.
Kun Venäjän armeija aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan, länsimaat riensivät yhtenä rintamana tukemaan Ukrainaa ja rankaisemaan Venäjää. Päättäväisyyden ajoittaisesta horjumisesta huolimatta tällä toiminnalla oli ja on eurooppalaisten ihmisten laaja tuki.
Kun Israelin armeija hyökkäsi Gazaan, tilanne oli paljon monisyisempi ja erimielisyyttä aiheuttavampi.
Kansainvälinen yhteisö osoitti sympatiaa olemassaolonsa puolesta pelkäävälle Israelille. Maa oli juuri joutunut äärijärjestö Hamasin raakalaismaisen terrori-iskun kohteeksi. Yli tuhat ihmistä oli tapettu ja satoja otettu panttivangeiksi.
Toisaalta ilmaistiin huolta kiihtyvän sodan jalkoihin jäävistä tavallisista palestiinalaisista, jotka olivat jo valmiiksi eläneet epäinhimillisissä oloissa sekä Israelin miehityksen alla Länsirannalla että sen saartamina Gazassa.
Vielä muistutettiin, että kyseessä oli tuorein leimahdus pitkässä ja monimutkaisessa konfliktissa, jossa väkivallan uhri ja tekijä on ollut eri aikoina ja usein myös samanaikaisesti yksi ja sama.
Poliitikkojen on tapana toistella, että Israelilla on oikeus puolustaa itseään. Sen pitäisi olla sanomattakin selvää mille tahansa hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle maalle. Mutta Gazan sodan kohtuuttomuuksiin paisuneissa mittasuhteissa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse itsensä puolustamisesta.
On historian suurta, surullista ironiaa, että juuri Israeliin kohdistuvat kansanmurhasyytökset muuttuvat päivä päivältä painavammiksi.
Israel ei käy Gazassa sotaa vain Hamasia vastaan. Se käy sotaa Gazan siviilejä vastaan.
Sen osoittaa Israelin sotaoperaatiota toteuttava armeija, joka on tuhonnut Gazasta elämän edellytykset, estänyt katastrofaalisen nälänhädän partaalla olevilta ihmisiltä riittävän avunsaannin ja tappanut satoja ruoka-apua hakevia ihmisiä.
Sen osoittaa pääministeri Benjamin Netanjahu, joka on jatkanut ja kiihdyttänyt sotaa jopa israelilaisten panttivankien hengen uhalla. Siis epäillyistä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan etsintäkuulutettu Netanjahu, jonka pitkän poliittisen uran tärkeimpiä päämääriä on ollut estää kahden valtion mallin ja itsenäisen Palestiinan toteutuminen.
Sen osoittavat Netanjahun hallituskumppanit, jotka ovat muun muassa sanoneet taistelevansa Gazassa ”ihmiselukoita” vastaan ja suunnitelleet avoimesti yksiselitteistä sotarikosta: alueen koko väestön pakkosiirtoa. Tällaista puhetta kuultiin israelilaisministeriltä viimeksi viime viikolla.
Lopputuloksena Gazassa on käynnissä yksi 2000-luvun hirvittävimmistä inhimillisistä kärsimysnäytelmistä.
Yhtäläisten ja luovuttamattomien ihmisoikeuksien kannattajat eivät voi muuta kuin toivottaa onnea Ranskan ja Saudi-Arabian pyrkimyksille alkavalla viikolla.
New Yorkissa pidettävässä YK-kokouksessa maat esittelevät kahden valtion malliin tähtäävän sodanjälkeisen suunnitelman, joka käsittelee turvallisuutta ja jälleenrakentamista.
Arabivaltioiden on määrä viimeinkin tuomita Hamas ja vaatia sen aseistariisuntaa. Ranska puolestaan houkuttelee muita eurooppalaismaita tunnustamaan Palestiinan itsenäisen valtion.
Aloite on tervetullut, mutta onnistuakseen se tarvitsee taakseen muiden maiden valmiutta toimia päättäväisemmin.
Israelin painostaminen nimittäin tuottaa tuloksia. Viikonloppuna maa alkoi kasvavan paineen alla sallia enemmän humanitaarisia kuljetuksia Gazaan ja ”tauottaa” sotilastoimintaansa, ainakin toistaiseksi. Jos tämä jatkuu, se on hyvä alku.
Kansainvälinen yhteisö pystyisi vielä lisäämään painostusta, jonka tavoitteena olisi tässä hetkessä tulitauko, vapaat ja laajamittaiset ruoka- ja avustuskuljetukset, ja tietenkin viimeistenkin israelilaisten panttivankien vapauttaminen osana tulitauon ehtoja.
Yhdysvallat, joka voisi halutessaan pysäyttää Gazan tuhoamisen helposti, lienee menetetty tapaus. Se ei edes aio osallistua alkuviikon YK-kokoukseen.
Mutta Israelin tärkein kauppakumppani EU voisi painostaa maan hallitusta monin tehokkaammin keinoin: jäädyttämällä taloudellisen yhteistyön sekä asettamalla pakotteita, boikotteja ja matkustusrajoituksia.
Eurooppalaiset johtajat kyllä tuomitsevat Israelin toiminnan. Yhä vahvemmin sanankääntein. Mutta sanat ja ylevät periaatteet muuttuvat teoiksi vain vaivoin, jos ollenkaan.
Kuten on tapana sanoa, historia tuomitsee aikanaan ne päättäjät, jotka olisivat voineet tehdä päätöksiä, mutta päättivät toisin.
Mutta miten historia arvioi meitä muita, jotka tiesimme mitä tapahtuu, mutta käänsimme kasvomme pois?
Mediataloissa työtään tekevät tietävät, että Gaza-uutiset eivät useinkaan nouse erityisen luetuiksi.
Jos algoritmi saisi päättää, valtaosa ihmisistä ei kuulisi Gazan sodasta juuri mitään. Silti journalistiset mediat julkaisevat uutisia Gazasta joka päivä, koska asia on tärkeä ja ihmisillä on oikeus tietää.
Monesta syystä on ymmärrettävää, miksi gazalaisten hätä on helpompi sivuuttaa ja sulkea pois mielestä.
Israelin ja Palestiinan konflikti tuntuu liian monimutkaiselta ja se herättää monissa ihmisissä erittäin voimakkaita tunteita.
Juutalaisten joukkotuhonta toisessa maailmansodassa on ihmisyyden häpeätahra, joka vaikuttaa ymmärrettävästi siihen, miten Israeliin tänäkin päivänä suhtaudutaan.
Gazalaisten kohtalo ei aiheuta meissä samanlaista omakohtaista pelkoa kuin ukrainalaisten kohtalo. Lisäksi monet länsimaat – kuten Suomi asehankinnoillaan – ovat sitoneet itsensä poliittisesti ja taloudellisesti Israeliin.
Kuvat Gazan kärsivistä ja nääntyvistä lapsista ovat niin järkyttäviä, että niitä on vaikea katsoa. Gazan tuho näyttää niin vääjäämättömältä, että sen edessä moni voi lamaantua ja kokea itsensä voimattomaksi.
Mutta ennen kaikkea Gaza-uutiset on helpompi vain ohittaa, koska todellisuus on liian hirvittävä.
Sietämätön todellisuus, joka on kaikkien nähtävillä riippumatta konflitkin kaikista taustoista tai siitä, tunteeko laajemmassa kuvassa enemmän sympatiaa Israelia vai Palestiinaa kohtaan.
Totuus on, että juuri nyt meidän liittolaismaamme tappaa ja näännyttää silmitöntä määrää viattomia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä.
Ja totuus on, että me annamme sen tapahtua.
Joskus asiat ovat yksinkertaisia.
