Kun Tinja-Riikka Korpela lopetti liki parikymmentä vuotta kestäneen uransa naisten jalkapallomaajoukkueessa, monet entiset ja nykyiset maajoukkuepelaajat kuvailivat entistä kapteeniaan superlatiivein.
Yksi sana korostui näissä puheissa eniten: esikuva. Toki Korpelan huipputorjunnat muistettiin, kuten myös se, miten hän ohjasi Suomen peliä maalilta käsin, mutta pelikaverit halusivat muistaa Korpelan ennen kaikkea loistavana esikuvana.
Korpelalle, 39, on ollut aina luontevaa olla heikompien puolella. Jo ala-asteella hänen valittiin luokkansa edustajaksi hyvät ystävät -kerhoon, joka pyrki vähentämään kiusaamista koulussa. Korpela koki tämän kunniatehtävänä.
– Heikkojen puolustaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. En voi kestää, jos näen, että jotain kohdellaan väärin, Korpela kertoo.
Äänenä heille, joita ei kuulla
Kun Korpela oli itse juniori, ei naisjalkapalloilijoita näkynyt medioissa. Hänen omat esikuvansa löytyivätkin miesten maailmasta, sellaiset kuten Antti Niemi. Miesten maajoukkueen ykkösmaalivahti antoi Korpelalle uskoa, että Oulusta voi ponnistaa maailman huipulle.
Vasta kun naisten maajoukkue pääsi ensimmäistä kertaa EM-kisoihin 2005 ja alkoi saada mediahuomiota, Korpelan seinälle alkoi ilmestyä Laura Kalmarin ja Anne Mäkisen julisteita.
Eivätkä esikuvat ole mihinkään kadonneet, vaikka Korpelalle on tullut ikää. Tätä nykyä hänen suosikkiesikuvansa on samaan ikäluokkaan kuuluva tennispelaaja Rafael Nadal, joka on ollut hyvä esimerkki muun muassa siitä, että uraa voi jatkaa pidempäänkin.
Korpela ymmärsi jo varhaisessa vaiheessa uraansa, että hän on esikuva. Hän pelasi Hongan paidassa Mestarien liigaa – tuolloin vielä Uefa-cupin nimellä – ja pääsi ensimmäistä kertaa juniorimaajoukkueiden jälkeen naisten maajoukkueeseen.
Otteluiden jälkeen häneltä pyydettiin nimikirjoituksia ja jotkut jopa tunnistivat kadulla.
Korpela sanoo, että hän tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun saa olla esikuvan asemassa. Hän käyttää asemaansa hyväkseen ja yrittää toimia äänitorvena heille, joiden ääni ei kuulu.
– Haluan olla rohkea esikuva, joka uskaltaa puhua asioista, joista ehkä muut eivät uskalla puhua. Tiedostan, että monet seuraavat tekemisiäni, joten koen jopa velvollisuudeksi käyttää asemaani hyödyksi ja jakaa minulle tärkeitä arvoja ja asioita isommalle yleisölle.
Urheilija ei enää vain urheile
Kun Korpela oli nuorempi, urheilijan kuului vain urheilla ja olla muuten hiljaa. Korpelalla on kuitenkin aina ollut vahvat mielipiteet, mutta alkuun niiden kertominen julkisuudessa oli vaikeaa – suurimmaksi osaksi nuoruudessa opitun ilmapiirin takia.
Korpelan mielestä urheilijat ovat paljon enemmän kuin vain urheilijoita ja hänestä on tärkeää näyttää junioreille, että ei tarvitse vain urheilla. Siinä sivussa voi tehdä paljon muutakin.
Korpela onkin ottanut kantaa muun muassa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta, homofobiaa ja rasismia vastaan sekä pitänyt pelaajien puolia palkkioneuvotteluissa.
– Yksi iso tekijä tässä on puolisoni Emilia Rinne, joka on kannustanut minua tähän. Voin sanoa, että ilman häntä en olisi ollut näin rohkea, mitä olen ollut.
Oman perheen ja lähimmäisten asioista Korpela ei mielellään puhu, mutta muuten hän pystyy puhumaan kaikista asioista avoimesti. Hän myöntää pelänneensä aluksi, minkälaisen vastaanoton hän saisi kannanotoistaan, mutta 99-prosenttisesti palaute on positiivista. Jos negatiivisia viestejä tulee yhden tai kahden viestin verran, ne hukkuvat positiivisten joukkoon.
– Ne negatiiviset palautteet eivät merkitse minulle mitään, koska niitä kiitosviestejä tulee niin paljon. Viestit siitä, kuinka tärkeää on, että sanon näitä asioita, ovat antaneet itselleni uskoa, että olen oikealla asialla.
Korpela on saattanut joskus miettiä sanomisiaan silloin, kun hänellä on ollut maajoukkuepaita päällä ja etenkin kapteeninnauha kädessään. Toisaalta Palloliitossakin on ymmärretty, että mediaa ja ihmisiä kiinnostaa muutkin kuin vain tulokset.
– Ilmapiiri on muuttunut paljon, nykyään oikeasti kannustetaan urheilijoita puhumaan asioista, joista haluammekin puhua.
Sosiaalinen media muuttanut tilannetta
Korpela on valittu usein seurajoukkueissaankin kapteenistoon. Hän myöntää, että kapteenina toimiminen on hänelle luontevaa, kenties verenperintönäkin tullutta, sillä hänen isänsä oli aikoinaan armeijassa tykistön kapteenina.
Kapteenius on Korpelalle kunnia-asia, josta ei kieltäydytä. Ei, vaikka sen mukana tuleekin paljon aikaa vieviä velvollisuuksia.
Korpela on kasvanut rooliinsa ja ammentanut oppia muista kapteeneista. Hän on myös pyrkinyt näyttämään muille mallia esimerkillään ja halunnut olla ennen kaikkea reilu joukkuekaveri.
– Minulle on tosi tärkeää, että kaikilla on hyvä olla joukkueessa ja kaikki tuntevat olonsa tervetulleeksi ja tärkeiksi. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla kapteeni, vaan tärkeää on olla oma itsensä.
Esikuvat ja esikuvien asema on muuttunut sosiaalisen median myötä paljon. Aiemmin esikuvina toimineet urheilijat pysyivät usein kaukaisina, lehtien palstoilta saattoi lukea lähinnä tuloksista.
Nyt sosiaalinen media on tuonut esikuvat lähelle ja avannut heidän maailmaansa. Korpelan mielestä tämä on mahtava tilanne.
– Nykyään pystyy ihan eri tavalla olemaan fanien kanssa vuorovaikutuksessa ja pystyy antamaan itsestään paljon enemmän, jos vain haluaa.
Vaikka esikuvana olemisessa puhutaan paljon itsestään antamisesta, Korpela muistuttaa myös saavansa siitä paljon. Hän on päässyt tekemään ja nostamaan esille itselleen tärkeitä asioita, kun hän on noussut isomman yleisön tietoisuuteen. Korpela nostaa esiin esimerkiksi Ihmisoikeusliiton Team Human Rights -ryhmän ja Älä riko urheilua -kampanjan.
– Olen päässyt mukaan kampanjoihin, joissa oikeasti haluan olla mukana. Näen tässä vain hyviä puolia, koska haluan mielelläni olla mukana minulle tärkeissä asioissa.