Harrastajanäyttelijä Lea Vihonen, 54, astuu turkulaisen Teatteri Akselin näyttämölle keppiin nojaten.
Keppi kuuluu hänen roolihahmolleen, eläkkeellä olevalle oopperalaulajalle, eikä suurin osa katsojista luultavasti huomaa, että Vihonen on sokea. Hän pystyy näyttelemään uskottavasti näkevää hyödyntämällä muita aistejaan.
Vammaisia näyttelijöitä on nähty harvakseltaan suomalaisissa ammattiteattereissa tai elokuvatuotannoissa.
Näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä Teatterikorkeakoulusta toivoo tähän muutosta. Hänen mukaansa Teatterikorkeakoulun pääsykokeita ja opetusta pitää kehittää niin, että myös hakijat, joilla on rajoitteita, voivat päästä sisään.
– Moninaisuuden ja saavutettavuuden lisääminen opiskelijavalinnoissa on meille todella tärkeä painopiste, sanoo Knihtilä.
Vammaiset hakijat puuttuvat
Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelmaan hakee vuosittain noin 1 200 hakijaa, joista 12 pääsee kouluun. Sisään päässeet ovat siis valiojoukkoa.
Teatterikorkeakoulun lehtori, teatteritaiteen tohtori Anu Koskisen mukaan hakijoiden joukossa on nykyään enemmän eri etnisistä taustoista tulevia ihmisiä. Heitä on tullut valituksi myös kouluun.
– Toinen kysymys on, olemmeko saaneet ollenkaan läpi sellaista ajatusta, että näyttelijä voi olla keholliselta toimintakyvyltään erilainen. Siinä meillä on vielä paljon tekemistä, toteaa Koskinen.
Koskinen tutkii parhaillaan Teatterikorkeakoulun opiskelijavalintaa: sitä, millaisista taustoista näyttelijäksi pyritään ja keitä koulutukseen valitaan.
Hänen mukaansa näyttelijäntyön koulutusohjelmaan valikoituu enimmäkseen ihmisiä, joilla on ennestään teatteri- tai esiintymistaustaa ja joiden perheet ovat tukeneet harrastuneisuutta.
Harrastuneisuus on Koskisen mukaan hyvä asia. Samalla pitäisi hänen mukaansa varmistaa, että myös ne hakijat, joilla ei ole ollut mahdollisuutta harrastaa, voisivat päästä opiskelemaan alaa.
– Pääsykokeissa etsitään potentiaalia. Meidän pitäisi pystyä näkemään olemassa olevien taitojen ohi ja nähdä se, mitä ihminen voisi olla.
Lavalla kävely on matikkaa
Turkulainen Lea Vihonen on harrastanut lapsesta saakka teatteria.
Perinnöllinen silmäsairaus huomattiin armeijassa, kun Vihonen oli 26-vuotias.
Sairaus on vienyt näön pikkuhiljaa. Nykyään hänen silmänsä reagoivat enää kirkkaisiin valoihin.
Vihonen joutui opettelemaan uuden tavan työskennellä.
Roolien omaksumisessa auttaa, ettei hän ole ollut syntymästään saakka sokea. Hän muistaa yhä, miltä mikäkin ilme näyttää kasvoilla, vaikka suree sitä, ettei itse pysty enää niitä näkemään.
Videolla Lea Vihonen kertoo, miten pystyy liikkumaan lavalla näkemättä.
Vammastaan huolimatta Vihoselle on tarjottu näkevien ihmisten rooleja. Hän on näytellyt esimerkiksi Marilyn Monroeta.
– Marilynin rooli sopi hyvin näkövammaiselle: pieni horjahtelu ja tuen ottaminen kuuluvat asiaan, Vihonen naurahtaa.
Kvartetti-näytelmän ohjaaja Aleksi Kauppinen myöntää, että ennakkoluulot voivat vaikeuttaa roolien saamista. Hän itse vakuuttui nähdessään Vihosen toisessa näytelmässä ja ihastui erityisesti tämän äänenkäyttöön.
– Teattereissa tilat ovat monesti ahtaita ja näyttämöllä voi olla korokkeita ja portaita. Monia ohjaajia voi jännittää, miten näkövammainen pärjää tällaisessa ympäristössä, Kauppinen arvelee.
Näön menettäminen on ollut Vihoselle trauma. Toisaalta se on myös kehittänyt häntä näyttelijänä.
– Olen jo pitkään kuunnellut ja rekisteröinyt ihmisten äänensävyjä, tarkoituksia ja mahdollisia tahattomia viestejäkin, Vihonen sanoo.
– Se, mitä olen kokenut, on myös helpottanut tunteiden tuntemista ja näyttämistä ulospäin.
Taide hyötyy erilaisuudesta
Teatterikorkeakoulun lehtori Anu Koskinen ajattelee, ettei esimerkiksi näkövamma ole este näyttelijän ammatille. Sekä tanssitaiteen koulutusohjelmasta että näyttelijäntaiteen maisteriohjelmasta on valmistunut kuuro ihminen.
Hänen mukaansa eri taustoista tulevat ihmiset rikastuttavat alaa ja sitä kautta myös taidetta.
Tummaihoinen voi näytellä Mannerheimia, kuten Erkko Lyytisen tuottamassa Suomen Marsalkka-elokuvassa. Myös Koskinen toivoo, että vähemmistöjä nähtäisiin myös muunlaisissa rooleissa, kuin joissa heidät on totuttu näkemään.
– Ajan saatossa on muovautunut vahva mielikuva siitä, kuka voi olla näyttelijä. Tehtävänämme on kyseenalaistaa sitä ja avata mahdollisuuksia uudenlaisille näyttelijämielikuville. Se ei ole mitään hyväntekeväisyyttä, vaan taiteen kannalta keskeinen asia.