Avustusjärjestö Hurstin leipäjono Helsingin Kalliossa on pidempi kuin viime vuosina. Jono kiertää puolikkaan korttelin matkan Helsinginkadulta Kustaankadulle, noin 240 metriä.
Kaukana ollaan kuitenkin 1990-luvusta, jolloin leipäjono kiersi korttelin kokonaan, muistelee Helena Utriainen.
– Muistan sen Harri Holkerin (kok.) ajan. Silloinhan se lama syntyi. Ei takaisin sinne alaspäin järjestyksessä enää. Kun demarit ja vasemmisto olivat (hallituksessa), asiat olivat paljon paremmin, mutta tämä on minun mielipiteeni, Utriainen sanoo.
Hän on joutunut turvautumaan ruoka-apuun ollessaan työttömänä 1990-luvulla, ja nyt kun eläke ei tahdo riittää. Välillä hän ehti työskennellä päihdetyön hoitajana.
Utriainen kokee, että monet päättäjät eivät ymmärrä hänen kaltaisiaan ihmisiä ja tunnelma Suomessa on muuttunut selvästi itsekkäämmäksi.
– Sellainen yhtenäisyys puuttuu mitä oli vielä silloin 90-luvulla. Naapurit auttoivat naapureita ja kaverit kavereita. Se puuttuu tänä päivänä kokonaan, hän sanoo.
Utriaisella on selvä viesti Petteri Orpon (kok.) hallitukselle.
– Vaihtoon ja vähän äkkiä, hän sanoo.
Räyhääminen siirtyi verkkoon
Kun 1990-luvulla työttömyys nousi ja hallitus teki kovia sopeutustoimia, mielenosoitukset keräsivät runsaasti väkeä kaduille. Vuonna 1991 Helsinkiin Senaatintorille kerääntyi noin 40 000 ihmistä osoittamaan mieltään. Vuonna 1994 Turun torilla esitettiin provosoivasti työttömien hirttämistä keinoksi työttömyyden kitkemiseksi, ja ihmiset pääsivät kokeilemaan hirttosilmukkaa mustiin pukeutuneen pyövelin edessä.
Nytkin työttömyysluvut ovat korkeita ja hallitus tekee suuria leikkauksia, mutta kaikesta huolimatta tunnelmat ovat melko rauhalliset.
Vuoden 2024 helmikuussa järjestettiin arviolta 13 000 ihmistä kerännyt hallituksen toimia vastustava mielenosoitus. Toukokuussa hallituksen toimia vastustettiin mielenosoituksella, johon osallistui poliisin mukaan vain noin 2 000 ihmistä.
Verrattuna 1990-luvun mielenosoituksiin, protesteja on ollut vähän ja osallistujien määrät pienempiä, vaikka hallitus tekee tiukkaa politiikkaa työttömyyden kasvaessa. Mikä suomalaisista tekee kurjuuden hyväksyviä?
Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari nostaa esiin sosiaalisen median tuoman muutoksen.
– Kun aikaisemmin esimerkiksi 1990-luvulla poliittisen vastavoiman tuottaminen kanavoitui kaduille ja työpaikoille, nyt se kanavoituu sosiaalisen median ryhmiin ja sosiaalisen median keskusteluihin, hän pohtii.
Hän nostaa esimerkiksi Joukkovoima leikkauksia vastaan -Facebook-ryhmän, jossa keskustelu ei kuitenkaan yleensä kanavoidu vaihtoehtojen esittämiseksi, vaan tunnepuheen tuottamiseksi.
Toisaalta oppositiostakaan ei ole Saaren mukaan tullut merkittäviä vaihtoehtoja.
– SDP kyseenalaistaa yksittäisiä ratkaisuja, kuten esimerkiksi verokevennysten kohdennuksia, suojaosien poistoa, ja ehkä työttömyysturvaan liittyviä leikkauksia ylipäätään, mutta talous- ja yhteiskuntapolitiikan iso kuva ei tule pääoppositiopuolueen toimesta kyseenalaistetuksi, Saari pohtii.
Miksi kansa ei protestoi kunnolla?
Suomella on Saaren mukaan nyt kaksi keskeistä rakenteellista ongelmaa markkinoilla: kuluttajat eivät uskalla kuluttaa, ja pitkäaikaistyöttömyys on muuttunut rakenteelliseksi.
– Kumpikaan näistä ei kuitenkaan tilastojen mukaan vielä ole ulottunut hyvinvoivan keskiluokan suureen enemmistöön, Saari sanoo.
Työttömyys on nyt erilaista kuin 90-luvulla.
– Työttömyys on kohdistunut työmarkkinoille tuleviin koulutettuihin nuoriin, mutta ei vielä siihen keskiluokkaiseen väestöön, joka Suomessa on varsin merkittävä, Saari kertoo.
Suomen työttömyysaste nousi elokuussa mittaushistorian korkeimpiin lukemiin. Vuodesta 2009 alkavalla mittaustavalla ei ole nähty kovempaa työttömyyttä. Työttömien määrä Suomessa oli elokuussa 267 000, mikä on 53 000 enemmän kuin vuosi sitten.
Vuonna 1994 työttömänä oli 536 800 ihmistä, joten aivan 90-luvun korkeimmissa työttömyysluvuissa ei olla.
90-luvulla pankkeja kaatui ja yli 40 000 yritystä meni konkurssiin. Nytkin konkursseja tehdään paljon, enemmän kuin kertaakaan vuoden 1997 jälkeen, mutta aivan laman synkimmissä luvuissa ei olla.
Yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo korostaa, että 90-luvulla lama tuli myös äkillisenä shokkina.
– Tällä kertaahan on käynyt niin, että on ollut hidasta hivuttamista, vähin erin on koko ajan menty kohti huonompaa päinvastaisista lupauksista huolimatta. Se on ehkä jotenkin passivoinut ihmisiä, Hiilamo pohtii.
Saksalaisen taloustieteilijän Albert O. Hirschmanin ”Exit, voice and loyalty” -teorian mukaan ihmisellä on kolme vaihtoehtoa toimia ollessaan tyytymätön: huutaa, poistua tai odottaa lojaalisti ongelman ratkeavan.
– Kaikki kolme vaihtoehtoa aiheuttavat kustannuksia ihmisille, ja saattaa olla niin tällä hetkellä, että suomalaisille on taloudellisesti ja poliittisesti halvinta odottaa vielä jonkin aikaa, Saari pohtii.
Poliitikkojen viesti mennyt läpi
Saari arvioi, että tällä kertaa kansa myös ymmärtää paremmin, miksi hallitus on tehnyt miljardiluokan sopeutustoimia, ja tekee niitä vielä lisääkin.
– Pääsääntö on se, että suomalaiset isossa kuvassa ymmärtävät aika hyvin sen, että julkisen talouden alijäämä ja työttömyyden voimakas kasvu vaativat erilaisia politiikkatoimenpiteitä, Saari sanoo.
Hiilamo arvioi, että kansaan on uponnut poliitikkojen viesti siitä, että uhrauksia on tehtävä, jotta valtion velka saadaan alas. 90-luvulla ihmisten mielissä syyllisiä olivat pankit, pankinjohtajat ja tietyt poliitikot. Nyt tilanne on toisenlainen.
– Ihmiset ymmärtävät, että tässä on taustalla isompia tekijöitä, joihin on poliitikkojen aika vaikea puuttua, Hiilamo toteaa.
Ihmiset myös ymmärtävät Hiilamon mukaan, että osa tästä kurjuudesta tulee siitä, että itäraja on kiinni ja turvallisuustilanne heikentynyt.
Hiilamo näkee, että julkisen keskustelun sisällöllä ja sävyllä on merkitystä.
– Se on jotenkin niin vahvasti läsnä suomalaisten todellisuudessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, että jos aiheutetaan menoja ja satsataan, pitää vastaavasti säästää jostain muualta, koska velkaakaan ei voi ottaa loputtomasti, Hiilamo pohtii.
Myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju arvioi, että poliitikkojen viesti valtion velasta on mennyt hyvin perille.
– Kansa on paljon valmiimpi näihin säästötalkoisiin kuin poliitikot, tai itse asiassa myöskään media, Kangasharju sanoo.
Hiilamo kuitenkin muistuttaa, että lupauksista huolimatta nykyinenkään hallitus ei näytä pystyvän saamaan valtion velkaantumista kuriin.
– Pikemminkin velka vain lisääntyy. Totta kai ihmiset rupeavat vähän huolestumaan, että kuka tässä nyt sitten pystyy, ja mihin tämä johtaa, Hiilamo sanoo.
Hallituksen pitäisi pelätä tunneliefektiä
Pääministeri Petteri Orpon (kok.) kannalta poliittinen riski vastavoiman noususta liittyy tällä hetkellä Saaren mukaan teoriaan, joka tunnetaan nimellä tunneliefekti.
Kuvitellaan, että vuoden 2025 Suomi on tunneli, jossa kaikki autot seisovat. Tunnelissa on kolme kaistaa, ja kaikki autot kulkevat samaan suuntaan. Kun mikään autojen jono ei liiku, ihmiset ovat keskimäärin kohtuullisen tyytyväisiä, koska kaikki ovat samassa jumissa.
– Sitten yhtäkkiä yksi jono lähtee liikkeelle tunnelissa. Ihmiset eivät ole vaihtaneet kaistalta toiselle, mutta keskeinen havainto on se, että kaikki tulevat onnelliseksi yhden kaistan liikkeestä, koska ihmiset olettavat, että heidänkin kaistansa lähtee kohta liikkeelle, Saari kuvailee.
Jos kaikki menee hyvin, ensin lähtee liikkeelle ykköskaista eli keskiluokan ihmiset, he alkavat kuluttaa. Toisena pääsee liikkeelle työläisten kaista, ja lopulta pienituloisten ihmisten kaista. Pikkuhiljaa ihmiset alkavat myös siirtyä kaistalta toiselle, eli työmarkkinoiden ulkopuolelta työmarkkinoille ja työmarkkinoilla parempiin asemiin, ja kaikki ovat tyytyväisiä.
– Entäs jos käy niin, että vain yksi kaista liikkuu ja kaksi jää paikalleen? Ihmiset vertaavat omaa tilannettaan suhteessa muihin, jotka ovat jo liikkeessä. Tämä tilanne on kaikkein alttein vastarinnan synnyttämiselle, Saari kertoo.
Se on myös hallituksen kannalta huonoin tilanne.
– Jos yhdelle porukalle tulee koko ajan hyviä uutisia ja heillä kulutus kasvaa, asuntoja saa halvemmalla, ja kaikki menee hienosti, niin se toinen ja kolmas porukka, jolle näin ei tapahdu, suuttuu, ja alkaa protestoida, Saari kertoo.
Suorat sanat leipäjonosta
Kangasharju muistuttaa, että 90-luvulla talous romahti totaalisesti ja lama vaikutti suurimpaan osaan suomalaisista. Nyt Suomessa menee hänen mielestään kohtuullisesti, vaikka työttömyys onkin nousussa.
Saaren mukaan huono-osaiseksi itsensä kokevien määrä on kuitenkin kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa.
– Taloudellinen niukkuus, sosiaalisten suhteiden hauraus ja matala sosiaalinen asema yhteiskunnan portailla kuormittavat tämän ryhmän sosiaalista asemaa ja heidän näkemystään tulevaisuudesta, Saari kertoo.
Vaikka hyvinvoivan suuren enemmistön tilanne vaikuttaa nyt Saaren mukaan varsin rauhalliselta, hyvinvoivien ryhmästä putoaa nyt väkeä.
Ruoka-avun etsivän työn sosiaaliohjaaja Markus Honkonen kertoo, että monet leipäjonoon päätyvät ihmiset kuvaavat epätoivoaan työllistymisestä.
– Ihmiset kyllä tekevät tosi paljon sen eteen, että saisivat töitä, jos ihminen vain on kykeneväinen siihen työntekoon, Honkonen kertoo.
Leipäjonossa vuoroaan odottava Tapio Ilmanen arvioi, että ihmiset eivät protestoi, vaikka olisivat tyytymättömiä, koska eivät usko saavuttavansa protestoinnilla mitään. Hänellä on kuitenkin suorasanainen mielipide pääministeri Orpon hallituksen päätöksistä.
– Ihan perseestä, hän tokaisee.
Ilmanen toivoo, että hallitus järjestäisi työpaikkoja.
– Töitä sai ennen hakemalla, mutta ei niitä saa nyt hakemallakaan, Ilmanen kertoo.