Tulevana lauantaina kokkolalainen Mika Leppälä starttaa maratonille 1 120 metrin syvyydessä merenpinnan alapuolella.
Kyseessä on maailman ensimmäinen maraton kaivoksessa.
Ruotsissa Garpenbergin sinkkikaivoksen tunneleissa kilpailijat kohtaavat pimeyden ja 30 asteen kuumuuden. Ainoat valot ovat otsalamput.
60 juoksijalle on tarjolla henkilönsuojaimet, pelastuskammiot ja tiukat turvallisuusprotokollat.
– Varmasti tulee hieno tapahtuma, ainutkertainen elämässä, sanoo Leppälä.
Syyskuussa Leppälä juoksi Italian Alpeilla 350 kilometriä legendaarisessa TOR330-kisassa. Aikaa meni viisi päivää omaan tahtiin.
– Itsensä haastaminen sytyttää. Kai se on joku elämyksen hakeminen. Nämä juoksut vievät erikoisiin paikkoihin, joihin muuten ei tulisi menneeksi, sanoo Leppälä.
Hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja käynyt kaivoksissa työn puolesta. Maratonin juokseminen tuossa ympäristössä olisi ensikertalaiselle kova paikka.
– Normihaasteiden lisäksi kaivoksen ilmastointi, pimeys, kuumuus ja tuoksut voivat aiheuttaa tottumattomalle esimerkiksi ahtaan paikan kammon.
Rajojen löytäminen tuo myös turvaa
Ihminen motivoituu haastamaan itseään äärimmäisiin suorituksiin, koska itsensä toteuttaminen on psykologinen perustarve, sanoo urheilupsykologi Hannaleena Ronkainen Huippu-urheilun instituutista KIHUsta.
– Meihin on sisäänrakennettu halu ja ominaisuus lähteä tutkimaan maailmaa ja rajoja.
Veteliläinen Anne Polso on tehnyt jo kymmenen vuorijuoksumatkaa. Kilometrejä on kertynyt viikon aikana jopa 250 ja nousumetrejä 20 000.
Matkat ja nousut vaihtelevat reitin vaativuuden ja sääolojen mukaan. Korkeimmat majapaikat ovat olleet 3 400 metrissä, mutta 2 000–3 000 metrin korkeus on juoksuvaelluksille melko tyypillinen.
Liikuntaharrastus syttyi lapsena, kun Polso samoili koiran kanssa metsissä, soilla ja kallioilla. Sitten tuli suunnistus, joka jäi taka-alalle, kun karummat maisemat kutsuivat juoksukenkiä.
Ensimmäinen vuorijuoksu oli Atlasvuorilla Marokossa. Sen jälkeen kohteena ovat olleet pääasiassa Alpit Italiassa, Itävallassa ja Ranskassa.
Elokuussa Polso juoksi 200 kilometriä Alppien melko tutkimattomilla seuduilla Italian ja Ranskan kansallispuistoissa. Ensi kesälle on suunnitteilla pari vuorireissua ja Mont Blancin huiputus.
Katse on jo myös vuodessa 2027, jolloin 550 kilometrin taival vie Alppien läpi Välimerelle.
Eniten Polsoa kiehtovat matkoilla luonto ja maisema, mutta lisänä on itsensä haastaminen.
– Joka ikinen vuosi on enemmän kilometrejä, nousumetrejä tai muuta haastetta. Aina pitää saada vähän lisää tai enemmän.
Omat rajat eivät silti ole tulleet vuorireissuilla vastaan, sillä seuraavana päivänä pitää jaksaa jatkaa.
– Jos olisi oikeasti tuskaa ja taistelua, ei tulisi mitään. Parasta on hyvä väsy: aamulla on kuin uudestisyntynyt.
Itsensä toteuttamisen tarve kanavoituu ihmisiin eri tavoin: jollekin kanava on vaikkapa taide, toiselle urheilu, jossa voi vetää itsensä äärirajoille sekä psyykkisesti että fyysisesti.
– Se on sellaista suorituksen optimointia: milloin ollaan ikään kuin rajoilla turvallisesti ja milloin se menee vähän ylikin.
Myös urheilupsykologi Tiina Röning nostaa esiin rajat: vaikka rajan kohtaaminen voi olla epämiellyttävä kokemus, se samalla auttaa jäsentämään asioita ja luo turvaa.
– On tärkeää ymmärtää, että maailmankaikkeus on meitä suurempi voima. Pohjalaisittain sanotaan, että jokaiselle sonnille tulee rengastajansa.
Mielihyvä ja kipu rinta rinnan
Fyysisyys on myös tapa kanavoida ja purkaa tunteita ja ajatuksia ja mahdollisuus tutustua itseensä, sanovat urheilupsykologit Ronkainen ja Röning.
Esimerkiksi ultrajuoksu tuottaa mielihyvää monella tasolla: kehittää pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä ja vaatii sitoutuneisuutta.
– Lisäksi ihminen kaipaa kokemuksia, jotka saavat tuntemaan elossa olemisen ja merkityksellisyyden, sanoo Röning.
Kemialliset palkinnot – dopamiini ja muut mielihyvähormonit – taas kestävät hänen mukaansa pidempään kuin vaikkapa sosiaalisen median nopea palkitsevuus.
Kipu ja mielihyvä voivat kulkea käsi kädessä.
– Rankan urheilusuorituksen jälkeen tulee euforia. Kyllähän monella on taustalla vahvojen elämyksien ja ehkä kipukokemuksienkin hakua, mutta siinä tulee myös mielihyvä mukana, sanoo Ronkainen.
Myös kaivosmaratonille lähtevä Mika Leppälä tuntee kivun. Kipukynnys on korkealla.
– Tämä on sellainen laji, että ei pienestä valiteta.
Anne Polsolle tuttua on erityisesti etureisikipu ja polvinivelten valitus, sillä raskainta ovat alamäet. Ylämäet tai ohut ilmanala eivät häntä haittaa, vaikka kotiseudulla nousuja ja laskuja onkin vaikea päästä harjoittelemaan.
Matkalla yhdessä yksin
Vaikka ultrajuoksu näyttää yksilön matkalta, siihen kuuluu vahvasti sosiaalisuus. Taustalla on yhteisö, joka jakaa saman arvomaailman.
Anne Polsolle vuorireissut ovat yhdistelmä yksinoloa ja yhteisöllisyyttä. Yhdessä suunnitellaan, ja matkaa taitetaan ystävien kanssa, mutta silti itsenäisesti.
– Siellä voi olla yksin, mutta jakaa porukan kanssa mahtavia maisemia, joihin ihmisen käsi ei ole vielä ulottunut.
Kilpaileminen taas on ollut evoluutiossa eloonjäämisen edellytys ja kuuluu sekin ihmisen perusluonteeseen.
– Yksi tarvitsee ruokaansa suolaa, toinen chiliä ja kolmas Carolina Reaperin. Samoin toiset hakevat urheilustaan voimakkaampia tunteita kuin toiset, sanoo urheilupsykologi Tiina Röning.
