Pohjois-Pohjanmaalla Nivalassa toimineen Hituran nikkelikaivoksen sulkeminen maksoi veronmaksajille pitkän pennin. Konkurssiin ajautuneen kaivosyhtiön kahden miljoonan euron vakuustalletus kattaa korkeintaan kymmenesosan kustannuksista.
Viime vuosina kaivosten jätevakuudet ovat nousseet jyrkästi, enimmillään satoihin miljooniin euroihin. Vakuusvaatimuksista päättää ympäristöluvan myöntävä aluehallintovirasto.
Suurimmissa kaivoksissa summat ovat vuosikymmenessä jopa kymmenkertaistuneet. Näin on käynyt esimerkiksi Kevitsan kaivoksella Sodankylässä.
– Kyllähän tällainen vakuusjärjestelmä on tärkeä osa ympäristönsuojelua ja lisää läpinäkyvyyttä. Ei meillä ole ollut tarvetta valittaa vakuuksien määristä, koska olemme vakuuksien korottamisia itse hakeneet, sanoo kaivosyhtiö Kevitsan ympäristöpäällikkö Johanna Holm.
Vakuus on tarkoitettu kaivoksen jätealueiden sulkemiseen ja jälkihoitoon siinä tapauksessa, että yritys laiminlyö ne esimerkiksi konkurssin vuoksi.
Jätealueilla on malmin tieltä louhittujen sivukivien kukkuloita ja altaisiin kerättyä rikastushiekkaa. Louhinta- ja rikastusmenetelmistä riippuu, kuinka paljon niissä on haitta-aineita.
Jätealueet ovat valtavia. Kevitsan nikkeli- ja kuparikaivoksella jätealue on 600 hehtaaria, mikä vastaa yli 850 jalkapallokenttää.
Alla oleva grafiikka näyttää vakuussummien muutoksen. Kittilän kultakaivoksen vakuussumma nousee uudessa ympäristöluvassa 170 miljoonaan euroon. Lupa ei ole vielä voimassa.
Kun kaivosfirma haluaa laajentaa jätealuetta, vakuusvaatimuskin nousee. Jätealueiden kasvu onkin tärkein syy summien moninkertaistumiseen.
Vakuuksien nousukiitoa selittää myös se, että ymmärrys kaivosjätteen ympäristöriskeistä on parantunut ja suojarakennelmista on tullut monimutkaisempia.
Esimerkiksi Sotkamossa Terrafamen (entinen Talvivaara) kaivoksella neliömetrikohtainen vakuussumma on nelinkertaistunut, kertoo ympäristölupavastuualueen johtaja Sami Koivula Pohjois-Suomen aluehallintovirastosta.
– Tällä hetkellä kaivosteollisuus ja ympäristöalan konsultit pystyvät tuottamaan suojarakenteista ihan erilaatuista tietoa kuin vaikka 20 vuotta sitten. Silloin kaivosalalla elettiin hiljaiseloa, eikä ollut saatavissa tietoa siitä, mitkä sulkemisrakenteet ovat osoittautuneet toimiviksi.
Ymmärrys on Koivulan mukaan lisääntynyt esimerkiksi sen suhteen, miten nopeasti jätekasoissa käynnistyy haponmuodostus ja millaisia haitta-aineita kasoista saattaa suotautua altaan pohjan läpi.
Jätealtaiden riskejä on todistettu esimerkiksi Sodankylän Kevitsan kaivoksella, jossa rikastushiekka-altaasta on vuotanut metalleja pohjaveteen.
Kaivosten sulkeminen pitäisi hoitaa niin, ettei jätealueilta päädy ympäristöön mitään vuosikymmeniin sen jälkeen, kun viimeiset malmit on louhittu.
Kaatopaikoille tarkat määräykset, kaivosjätteille ei
Kun kaivosyhtiö esittää sulkemissuunnitelmansa ja siihen pohjautuvan vakuussumman, Avi vertaa suunnitelmaa esimerkiksi Ruotsin kaivoksilta saataviin tietoihin sekä EU:n listaamiin parhaisiin käyttökelpoisiin menetelmiin.
Lupaviranomaisille jää kuitenkin paljon pelivaraa sen suhteen, mitä jätealueiden pohja- ja peittorakenteilta ja vesien käsittelyltä vaaditaan.
– Sehän on tietenkin vaativaa lupaharkintaa, koska mitään yksiselitteistä lainsäädäntöä ei ole siitä, miten se pitää tehdä, Koivula toteaa.
Tavallisille kaatopaikoille on tehty EU-määräykset vaadittavista sulkemisrakenteista, mutta kaivosjätealueille ei.
Syynä on, että kaivosjätteen ympäristöriskit vaihtelevat suuresti sen mukaan, mitä louhitaan ja miten.
– Iso tekijä on, onko siellä sulfidista rikkiä ja riskiä metallipitoisten suotovesien muodostumisesta. Nämä vaikuttavat esimerkiksi siihen, edellytetäänkö suotovesien laitosmaista käsittelyä.
Jos ympäristön turvaksi asetettu vakuus alkaa vaikuttaa liian pieneltä, valvovan viranomaisen eli ely-keskuksen pitää esittää sen korottamista, vaikka mitään lupakäsittelyä ei olisikaan meneillään.
Koivula ei muista tällaista kuitenkaan tapahtuneen.
Selvitys: Vakuudet eivät kata kaikkea, mitä pitäisi
Vaikka kaivosyhtiöt joutuvat maksamaan korkeimmillaan satojen miljoonien eurojen vakuuksia, suljetun kaivoksen ympäristöhaittoja voi kaatua veronmaksajien niskaan.
Vakuuksien riittämättömyys todettiin Valtioneuvoston selvityksessä vuonna 2022. Oleelliseksi puutteeksi nähtiin vakuuden rajoittuminen pelkkiin kaivosjätteisiin, kun niiden pitäisi kattaa kaivostoiminnan ympäristöhaitat paljon laajemmin.
Ympäristöministeriö käynnistikin lakihankkeen vakuuksien laajentamiseksi, mutta hanke on nyt jäissä eikä mitään muutoksia ole tehty.
Ympäristöluvituksesta vastaava johtaja Sami Koivula sanookin, että kaivoksissa on varmasti alueita, jotka jäävät vakuuspeiton katveeseen.
– Jos konkursseja tulee, joitain asioita voi jäädä veronmaksajien maksettavaksi. Suomessa ei ole tällä hetkellä aukotonta järjestelmää, jossa aina kaikki saataisiin siivottua niin sanotusti firman piikkiin, Koivula sanoo.
Esimerkiksi kaivosalueen pilaantuneen maaperän puhdistaminen voi päätyä verorahoista maksettavaksi, jos pilaantuminen ei ole nimenomaan kaivosjätteestä peräisin.
Oma lukunsa ovat menneiden vuosikymmenten täysin alimitoitetut vakuudet.
Veronmaksajien kukkarolle päätyy esimerkiksi ympäristölupansa menettänyt Raahen Laivakankaan kultakaivos, jos se suljetaan kokonaan. Kaivosyhtiön maksamat viiden miljoonan euron vakuudet eivät kaivosteollisuuden etujärjestönkään mielestä riitä mihinkään.