Varakkaana pidetty Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) on niin syvässä talouden lirissä, että sitä on vaikea käsittää.
Henkitoreissaan viruvan Ylioppilaslehden mukaan ylioppilaskunta on menettämässä Uuden ylioppilastalon, osan Vanhasta ylioppilastalosta ja valtaosan muustakin kiinteistöomaisuudestaan. Jäljelle jäisivät virastomainen Domus Gaudium sekä kuivia kasvisnuggetteja tarjoilevat Unicafé-opiskelijaravintolat.
Ylioppilaskunnan omistama Ylva-konserni teki viime vuonna 74 miljoonaa euroa tappiota, velkaa oli 267 miljoonaa euroa. Se on eksistentiaalinen uhka koko ylioppilaskunnalle.
Riskit realisoituivat. Ensin iski korona, sen jälkeen sota.
Ongelmien juurisyy on viime vuosikymmenellä syntynyt idea jäsenmaksuttomasta ylioppilaskunnasta. Silloin HYY:n jäsenmaksu oli vain 47 euroa vuodessa, siis alle neljä euroa kuukaudessa.
Maksuttomuustavoite katsottiin niin siistiksi ja säästö niin merkittäväksi, että ylioppilaskunta päätti ottaa satoja miljoonia euroja lainaa ja sijoittaa kiinteistöbisnekseen selvästi suuremmalla riskillä kuin aiemmin.
Sitten riskit realisoituivat. Ensin iski korona, sen jälkeen sota.
Nyt opiskelijapoliitikot pääsevät harjoittelemaan kovien päätösten tekemistä. Jäsenmaksua nostettiin jo viime kierroksella, joten seuraavaksi ruvetaan leikkaamaan toiminnasta.
Toistaiseksi ryhmät eivät ole paljastaneet leikkauslistojaan. Varmaa on lähinnä se, että yksi kohteista on 112-vuotias Ylioppilaslehti. Kaikki ryhmät kannattavat lehden toiminnasta leikkaamista tai sen lopettamista kokonaan.
Nyt opiskelijapoliitikot pääsevät harjoittelemaan kovien päätösten tekemistä.
On umpisurkeaa, että laskun sijoitusleikeistä saa maksaa suomalainen kulttuuriperintö.
”Ylioppilaslehti on selvinnyt sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta, mutta konsulttien uhkapelille kukaan ei nyt voinut mitään”, Suomen Kuvalehden toimittaja Aurora Rämö kiteytti viime marraskuussa.
Työskentelin Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 2020–2022. Silloinkin omistajan suhde kansainvälisesti ainutlaatuiseen julkaisuunsa oli sanalla sanoen omituinen.
Päätoimittajan keskeisimpiä työtehtäviä on jo vuosia ollut estää ylioppilaskuntaa tuhoamasta lehteään. Kun oma vahtivuoro päättyy, autetaan rekrytoimaan tehtävään seuraava uhri, jolle väitetään, että kyseessä on media-alan näköalapaikka, eikä HYY nyt niin paljon toimintaa häiritse.
Todellisuudessa lehteä vaaditaan lakkautettavaksi käytännössä aina, kun siinä on omistajalle epämieluisaa sisältöä. Toimituksen resursseja on heikennetty niin paljon, että ylioppilaskunnan strategiahöpötykset vastuullisesta työnantajuudesta vaikuttavat lähinnä irvokkailta.
On umpisurkeaa, että laskun sijoitusleikeistä saa maksaa suomalainen kulttuuriperintö.
Työajastani merkittävä osa kului lobbaamiseen ja metatyökokemusta kerryttävissä kokouksissa istumiseen. Absurdeimpia kokemuksia oli omistajaohjausstrategiaksi naamioitu leikkaushanke, joka oli HYY:n uusin keksintö tiukentaa otetta lehdestä.
Viikkojen stressaamisen ja vääntämisen jälkeen saimme tungettua paperiin korulauseita, jotka kieltävät leikkaamisen, mikäli se vaarantaa palvelun laadun. Sittemmin on käynyt selväksi, ettei silläkään paperilla ollut minkäänlaista merkitystä.
Pyydän anteeksi. Edustajisto ei pidä siitä, että heidän tärkeitä paperityöpajojaan pilkataan.
Tällä hetkellä mittaamattoman arvokasta keskustelua käydään esimerkiksi jostakin Plant based treaty -kasvisruokavetoomuksesta, ja siitä, voiko HYY allekirjoittaa sen vai ei.
Joku voisi väittää, että ehkä tilanteessa, jossa koko ylioppilaskunnan toiminta on romahtamassa, ei ole mielekästä käyttää resursseja kasvisruuasta kiistelemiseen, mutta sellainen ihminen ei ymmärräkään ylioppilaskuntapolitiikkaa.
Ylioppilaskunnan ylimmän päättävän elimen tapa käyttää valtaa muistuttaa influencereita. Edustajisto kokee usein, että sen valtaa ja ammattitaitoa vähätellään, koska kyllä he tekevät paljon muutakin kuin hiplaavat papereita, kuten päättävät tärkeistä asioista. Mutta kun päätöksiä ja niiden seurauksia kritisoidaan, ei mitään valtaa koskaan ollutkaan, kätemme olivat sidotut, seurasimme vain käskyjä, ei saa kiusata.
Valtaan yleensä liittyvä vastuu ei paina ylioppilaskuntaa. Edustajisto vaihtuu kahden vuoden välein, sen hallitus kerran vuodessa. Ylvan toimitusjohtajat puolestaan viivähtävät pestissään yleensä muutaman vuoden ja ponnahtavat sitten seuraaviin ”haasteisiin”.
Mutta jos haluaa leikkiä aikuisten leikkejä, pitää kestää aikuisten sääntöjä.
Niinpä kysyn teiltä, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan menneet ja nykyiset päättäjät: oletteko ylpeitä itsestänne?
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 2020-2022.