”Rakkaat omaiset”. ”Hyvä kotiväki”. Näytelmäkirjailija Elli Salo lehteilee kellastuneita kirjeitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistossa. Ne ovat peräisin itärajan takaa, suomalaisilta, jotka loikkasivat 1930-luvulla Neuvostoliittoon.
Hellyttävissä viesteissä vakuutetaan, että kaikki on hyvin, mutta pula perustarvikkeista on ilmeinen. Yksi pyytää lähettämään lakanoita, toinen kenkiä.
Kirjeet ovat osa materiaalia, jota Salo kahlasi läpi kirjoittaessaan Muistopäivää.
Näytelmä valottaa suomalaisloikkareiden kohtaloita Stalinin vainoissa. Se saa ensi-iltansa Kansallisteatterissa Helsingissä.
Teksti on fiktiivinen, mutta se perustuu dokumentaariseen aineistoon: kirjeiden lisäksi poliisikuulusteluihin, päiväkirjoihin ja muistitietoäänitteisiin, joilla ihmiset kertovat omista ja sukulaistensa kokemuksista.
– Sieltä nousi esiin hurjan koskettavia tunteita. Ymmärsin, että tässä on kyseessä koteloitunut suru tai koteloitunut trauma, jota yksilöt kantavat, koska sitä ei ole kirjoitettu meidän yhteiseen historiaamme, Salo sanoo.
Muistopäivä syntyi fragmenteista
Salo käytti Muistopäivä-näytelmän lähteinä muun muassa SKS:n ja Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä -tutkimusprojektin aineistoja.
Niistä hän kokosi fragmentteja, joiden pohjalta hän kirjoitti kuvitteellisen tarinan. Lopputulosta hän kuvaa moniääniseksi muistoksi.
Salo kertoo, että omista ja sukulaistensa kokemuksista äänitteillä kertoneet ihmiset vaikuttivat kiitollisilta ja helpottuneilta, että loikkareiden kohtaloita vihdoin selvitetään.
– Ihmiset ovat hävenneet, että sukulaiset ovat loikanneet. He ovat kantaneet syyllisyyttä siitä, että eivät ole itse lähteneet tai että he ovat palanneet takaisin. Aineistosta nousi paljon hyvin perustavanlaatuisia tunteita.
Salolle aihepiiri oli entuudestaan tuttu. Ennen Teatterikorkeakoulua hän opiskeli venäjän kieltä ja kirjallisuutta, ja hänen pro gradunsa käsitteli Neuvostoliiton olosuhteita vallankumouksen jälkeen.
Parempi elämä veti, ilmapiiri työnsi
Suomesta Neuvostoliittoon arvioidaan loikanneen 1930-luvulla noin 15 000–20 000 ihmistä. He lähtivät itään paremman elämän toivossa. Suomessa oli pula-aika, työttömyyttä, köyhyyttä ja vuoden 1918 sisällissota tuoreessa muistissa.
– Suomessa oli väkivaltainen ilmapiiri, oli ihmisiä, jotka olivat juuri vapautuneet vankileireiltä. Oli lapuanliikkeen tiukentuva ote ja äärioikeiston vahvistuva asema. Suomessa oli siihen aikaan hyvin veristä ja väkivaltaista, Salo kuvailee.
Karvas totuus idän ihmemaasta, työläisten Eldoradosta, paljastui loikkareille nopeasti.
– Utooppinen puhe paremmasta yhteiskunnasta ei pitänyt paikkaansa. Neuvostoliitossa oli vallankumouksen jälkeen nälkää, köyhyyttä ja kaaosta, Salo sanoo.
Suomalaisten kohtalo oli kova. Vapaudesta haaveilleet ihmiset päätyivät pakkotyöhön ja gulag-vankileireille. Moni teloitettiin.
Stalinin suuren terrorin aikaan 1937–1938 tuomittiin vähintään 6 200 suomalaista, joista lähes 5 000 kuolemaan. Kun inkerinsuomalaiset lasketaan mukaan, todellinen uhriluku voi olla jopa 11 000–12 000.
– Oli todella koskettavaa sukeltaa siihen maailmaan. Eiväthän he tienneet, mitä heille tapahtuu. Kirjeissä ihmiset kertovat kuitenkin aivan tavallisia asioita, Salo sanoo.
Eniten kirjailijaa kosketti juuri se, miten ihmiset yrittivät selviytyä järkyttävistä oloista huolimatta.
Selviytyminen ei ollut sankaritekoja, vaan jotain hyvin käytännöllistä. Salo alkoi vaistonvaraisesti poimia näytelmäänsä näitä tarinoita: mitä pakata mukaan, kun pitää äkkiä päästä tien päälle, mistä saa hiuspinnejä, villalankaa tai kattilan, kun on kylmä ja nälkä.
Yksi kohtalo kosketti erityisesti
Yksi merkittävä tietolähde Salolle oli eräs inkerinsuomalainen nainen, joka oli syntynyt neuvostoliittolaisella vankileirillä. Salo tapasi nyt jo yli 80-vuotiaan naisen henkilökohtaisesti.
Tämän perhe oli joutunut 1930-luvulla gulag-leirille ja nainen eli siellä, kuten pienet lapset kaikkialla.
– Hän eli hetkessä ja muistaa leikkejä leireiltä. Hän muistaa, miten hän heräsi parakissa ja miten jännittävää oli, kun sytytettiin tuohus ja torakat juoksivat piiloon uunin päältä.
Salon mukaan naiselle kuten monille muillekin kovia Neuvostoliitossa kovia kokeneelle on ollut tärkeää, että muistot jäisivät elämään.
– Monet ovat sanoneet, että he haluavat kertoa kaiken testamentiksi tuleville polville, ettei mitään tällaista koskaan tapahtuisi. Se innoitti kirjoittamaan.
Traumat kulkevat sukupolvelta toiselle
Monet eivät tiedä, mitä Neuvostoliittoon loikanneille sukulaisille tapahtui. Salo ajatteleekin, että on tärkeää nostaa esiin tämä osa Suomen vaiettua historiaa.
– Yksilöt ja perheet ovat kantaneet tätä epätietoisuutta ja taakkaa vuosikymmeniä, ja se heijastelee tähän päivään.
Salo kutsuu tätä taakkasiirtymäksi. Hän uskoo, että asioiden selvittäminen ja niistä yhdessä puhuminen auttaa: suru ja yksittäisten ihmisten kovat kohtalot muuttuvat silloin yhteiseksi kokemukseksi.
– Se tekee mahdolliseksi myös surutyön, Salo sanoo.
Vaietut traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja tämä näkyy Salon mielestä myös nyky-Venäjällä.
– Stalinin vainoja ei ole käsitelty kollektiivisesti. Historiaa kirjoitetaan siellä tällä hetkellä uudestaan.
Kirjailija näkee, että pelko Stalinin ajan terrorista vaikuttaa yhä ihmisiin Venäjällä. Monet eivät sen vuoksi uskalla vastustaa Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan.
Finlandia-ehdokkaalla ollut tripla-jännitys
Muistopäivä-näytelmä on saanut nimensä vainajien muistopäivästä. Sen ensi-ilta on 19.11. Suomen Kansallisteatterissa Helsingissä. Esityksen ohjaa Riikka Oksanen.
– Ajattelen, että tämä esitys on myös tietynlainen muistotilaisuus. Nyt on tullut näiden ihmisten muistamisen aika, Salo sanoo.
Viikon kuluttua kantaesityksestä Salolla on jälleen aihetta jännitykseen: hänen esikoisromaaninsa Keräilijät on yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Sama romaani oli myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana, ja sai kunniamaininnan.
Keräilijät syntyi ensin näytelmänä. Se nähtiin Kajaanin kaupunginteatterissa 2024.
Muistopäivän ensi-ilta on 19.11. Suomen Kansallisteatterissa Helsingissä.