Etsivän keskuspoliisin raporttiin on kaunolla kirjoitettu nimi: Alvar Aalto.
Raportti koskee elokuvateatteriesitystä, joka on pidetty Helsingin keskustassa 10. huhtikuuta kello 17 vuonna 1935. Paikalla esitettiin ohjaaja Aleksis Granovskyn kokeellinen elokuva Das Lied vom Leben (suomeksi Elämän laulu, 1931).
Poliisin mukaan Joukola-teatteriin Helsingin Kapteeninkadulla asteli ”ns. parempaa yleisöä taiteilijatyyppejä, liikemiestyyppejä sekä ns. sivistyneistöön lukeutuvia kansalaisia, joista suurin osa tuntui olevan ruotsiapuhuvia”.
Yksi paikalle tulleista oli filmikerhon puheenjohtaja, 37-vuotias arkkitehti Alvar Aalto (1898–1976).
Hän piti esityksen aluksi puheen. Siinä hän kertoi, että yhdistyksen tarkoituksena on nostaa suomalaisen elokuvakulttuurin tasoa ”mahdollisuuksien rajoissa olevin keinoin”.
Aalto myös kutsui yleisön keskustelemaan elokuvasta näytöksen päättymisen jälkeen.
Raportin ylälaitaan on liitetty klemmarilla lappu, jossa on käsin kirjatut sanat: ”Projektio esittää kiellettyjä filmejä [...] Mitä tehtävä estämiseksi?”
Asiakirjaa lukiessa herää kysymys: miksi taide on ollut näin vaarallista?
Vaarallinen elokuvakerho
Elokuvakerho Projektio on Suomen historian ensimmäinen tunnettu elokuvakerho. Se joutui pian perustamisensa jälkeen poliisin hampaisiin.
Alvar Aalto oli elokuvakerhon puheenjohtaja, mutta mukana oli myös muita suomalaisen taiteen merkittäviä nimiä: Valentin Vaala, Teuvo Tulio ja Nyrki Tapiovaara. Yleisössä kävi muun muassa Tove Jansson.
Kerhon perustivat Aalto, taidehistorioitsija Nils-Gustav Hahl ja toimittaja Hans Kutter. Hahl tunnetaan myös Artekin perustajana ja toimitusjohtajana.
Asiasta on aiemmin kirjoittanut Ville Suhonen, joka on tehnyt aiheesta kattavan artikkelin Filmihullu-lehteen vuonna 2014. Hän löysi alun perin Aallon nimen raporteista sattumalta tehdessään tutkimusta 30-luvun Suomea käsittelevään dokumenttielokuvaansa.
Kerhon tarkoitus oli selkeä: suomalaisten kasvattaminen sivistyneiksi elokuvankatsojiksi, jotka näkevät elokuvan taiteena.
”Joka ovesta pitää tulvia sisään hyvännäköisiä ja elegantteja nuoria ihmisiä, jotka puhuvat filmistä niin kuin se olisi heidän äidinkielensä”, Aalto sanoi yhdessä näytöksessä, filmikerhon asiainhoitaja Hans Kutter on muistellut. Asia kerrotaan Göran Schildtin Aalto-elämäkerrassa Nykyaika (1985).
Projektion tarina oli kunnianhimoinen, mutta lyhytikäinen. Kerho oli toiminnassa vain reilun vuoden ajan 1935–1936.
Sinä aikana Etsivä keskuspoliisi tarkkaili toimintaa. Yhteen raporttiin on kirjattu, että kerho palvelee ”kulttuuriradikaalisiakin tarkoituksia”, ja esittää elokuvia, joita ”sensuuri ei ole hyväksynyt yleisesti esitettäväksi”.
”Saamme kerhoon jäsenen”, raportissa helmikuulta 1936 lukee. Elokuvanäytöksissä oli soluttautuneena poliisin tiedottajia.
Lopulta Projektion toiminta päättyi tullimaksuihin.
Projektio lainasi elokuvia Ruotsista, ja kerho oletti, että tullilaitos maksaa palautettavien elokuvien tullikulut takaisin. Tullilaitos kieltäytyi, mikä kaatoi kerhon talouden.
Elokuvaohjaaja Ville Suhosen mukaan tullimaksut olivat poliisiviranomaisen juoni.
Aalto-elämäkerturi Göran Schildt kuvailee Nykyaika-kirjassaan tapahtunutta ”mielivaltaiseksi”. Kerhon toimintaa ei suoraan kielletty, koska sillä oli arvovaltaisia tukijoita.
”[Projektio] kuritettiin hallinnollisin toimin hengiltä”, Schildt kirjoittaa.
Elokuvahistorioitsija Antti Alanen sanoo, että suomalainen elokuvakulttuuri olisi aivan eri tolalla, jos historia olisi mennyt toisin.
Mitä olisi seurannut, jos Projektion toiminta olisi jatkunut?
– Suomi olisi ollut maailman johtavien elokuvamaiden joukossa. Emme olisi pudonneet niin kauas Ruotsin kelkasta.
Alvar Aalto puolusti elokuvakerhoa oikeudessa
Projektiosta ei ole paljoa tietoa tarjolla.
Elokuvakerhon arkistot ovat kadonneet. Perustajajäsen Hans Kutter hävitti Projektio-muistiinpanot omien sanojensa mukaan ullakon siivouksessa.
Alvar Aallon elämäkerturi Göran Schildt taas on kirjoittanut, että Kutter ”tuhosi arkistot, jottei poliisi mahdollisen kotietsinnän yhteydessä löytäisi mitään tulenarkaa aineistoa”.
Näytöksistä ei ole valokuvia. Alvar Aalto -säätiöltä esimerkiksi ei löydy mitään kirjallisia lähteitä asiasta.
– Jos meidän arkistojen perusteella tekisi tutkimusta, voisi sanoa, että mitään Projektiota ei olisi ollutkaan, säätiön intendentti Timo Riekko sanoo.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Aallolla on ollut intohimoinen suhde elokuvaan.
Kuvaava esimerkki on Projektion asianhoitajan Hans Kutterin kertomus Elokuvan vuosikirjassa 1955. Tähänkin tarinaan liittyy poliisi.
Projektion ensimmäinen näytös oli Kutterin mukaan onnistunut. Kerho esitti ensimmäiseksi René Clairin surrealistisen Entr'acten (1924) ja László Moholy-Nagyn Lichtspiel: schwarz, weiss, graun (1930). Moholy-Nagy oli Alvar Aallon ystävä.
Esitystä seurasi kuitenkin ”odottamaton jälkinäytös, kun poliisi sekaantui asiaan”.
Projektio ei ollut anonut lupaa elokuvan esittämiseen.
”Meidät haastettiin raastupaan”, Kutter kuvailee Elokuvan vuosikirjassa vuodelta 1955.
Oikeudessa Aalto ”kuvaili niin vuolaan kaunopuheisesti abstraktin filmitaiteen merkitystä”, että asia raukesi.
”Todennäköisesti he eivät ymmärtäneet tavuakaan Alvar Aallon säkenöivän älykkäästä puolustuspuheesta”, Kutter kirjoittaa.
Poikkeuksellinen ohjelmisto
Kerhon elokuvavalinnat ovat poikkeuksellisia. Monet elokuvat olivat vasta julkaistuja ja luonteeltaan kokeilevia.
Elokuvien ja paikalla käydyn elokuvakeskustelun laatu välittyy myös poliisin raporteista.
”Mielellään tuollaisia eri tahoilta poimittuja filmejä katselee”, raportissa vuodelta 1936 kerrotaan. Samaan raporttiin on kirjattu, että tilaisuudessa esitetty filmi oli ”erinomainen”.
Ihmisille esitettiin esimerkiksi surrealisti Luis Buñuelin Andalusialainen koira, jossa kuuluisasti viilletään ihmisen silmä auki.
Kevätkaudella 1936 esitettiin Leni Riefenstahlin natsipropagandana pidetty elokuva Tahdon riemuvoitto (1935).
Raportin mukaan ihmiset naureskelivat Riefenstahlille. ”Osoittautui, että ainakin tässä joukossa olleet olivat 'ei-fascisteja'.” Erikseen on kirjattu, että taiteilija Sam Vanni ”maapähkinöitä syöden kiroili natseja”.
Kerho esitti elokuvia myös Charles Chaplinilta ja Jean Cocteaulta. Projektiossa ihailtiin ”suunnattomasti” ranskalaisohjaaja René Clairia, Hans Kutter on kertonut.
Vuonna 1938 Alvar Aalto suunnitteli Erik Blombergille elokuvastudion, jonka piti valmistua Espoon Westendiin. Studiota ei koskaan rakennettu.
Miksi elokuva oli näin vaarallista?
– Etsivän keskuspoliisin keskeisenä tehtävänä oli kommunististen aatteiden torppaaminen Suomessa. Tänne ei saanut tulla idästä päin mitään vaikutteita, elokuvaohjaaja Ville Suhonen kertoo puhelimessa.
Tämän takia salaisen poliisin silmissä kansainvälisyys nähtiin epäilyttävänä. Elokuvakerhon jäseninä oli aluksi yläluokkaista väkeä, mutta siihen liittyi myös lukuisia vasemmistolaisia, mikä kasvatti poliisin epäluuloa.
– Ylipäätään sitä pidettiin vaarallisena, että taiteen kansainvälisiä vaikuttajia tuodaan tänne suomalaiseen lintukotoon.
Alvar Aalto ajatteli kansainvälisesti
Kansainvälisyyden kieltäminen oli täydessä ristiriidassa Aallon modernistisen ajattelun kanssa.
– Hän halusi tuoda Suomeen sitä, mitä hän oli muualla nähnyt, mistä hän oli kiinnostunut ja mitä hän oli ajatellut, Alvar ja Aino Aallon lapsenlapsi Heikki Aalto-Alanen sanoo puhelimessa.
Aalto-Alanen kuvailee Alvar Aaltoa ”taitelijaksi arkkitehdin kaavussa”.
Kirjassaan Rakastan sinussa ihmistä - Aino ja Alvar Aallon tarina (Otava, 2021) Aalto-Alanen esittelee Alvar ja Aino Aallon kirjeenvaihtoa. Kirjeistä paljastuu, miten paljon Aallot matkustivat 1930-luvulla, mutta myös se, miten paljon he arvostivat kotimaan rajojen ulkopuolella tapahtuvaa ajattelua.
”Tähtitieteellisen tarkasti tajuamme, että kansainvälinen toiminta on meidän ainoa kiintopisteemme”, Aalto kirjoitti kirjeessä arkkitehti Walter Gropiukselle vuonna 1930, kolme vuotta ennen Projektion perustamista.
”Kolme miljoonaa on liian vähän…”, Aalto päätti kirjeen, viitaten Suomen väkilukuun.
Heikki Aalto-Alanen arvioi, että Aaltojen ystävyys modernistiseen taiteilijaan László Moholy-Nagyyn on todennäköisesti vaikuttanut arkkitehdin elokuvainnostukseen.
Unkarilaissyntyinen taitelija muun muassa lomaili Suomessa Aaltojen kanssa vuonna 1931.
– Moholy-Nagy oli valokuvan ja elokuvauksen pioneeri, ja Aallot omaksuivat häneltä paljon ajatuksia, Aalto-Alanen sanoo.
Vaikutteita elokuvakerholle haettiin Pariisista, Lontoosta ja Tukholmasta. Projektio-sana oli Bauhaus-tyylin mukaisesti kirjoitettu pienellä jäsenkirjeisiin.
– Aallot seurustelivat tuon ajan tärkeimpien taiteilijoiden kanssa. Aalto myös kaitafilmasi perhettään, ja niissä näkyvät avantgardistiset kokeilut, sanoo elokuvaohjaaja Virpi Suutari.
Suutari on kuvannut Aaltojen elämää ja rakkautta dokumentissaan Aalto (2020).
Elokuvaohjaaja huomauttaa, että Aino Aalto oli pariskunnasta kiinnostunut valokuvauksesta. Tämän voi olettaa johtaneen Aaltojen elokuvakiinnostukseen.
– Ylipäätään tämä kaikki linkittyy haluun olla moderni ja ymmärtää maailmaa kaikin mahdollisin keinoin, Suutari sanoo.
Suomesta ei tullut Ruotsia
Elokuvakerholla oli lähes 300 jäsentä. Sillä oli myös huomattavia tukijoita: vuorineuvos Lilli Ahlström tilasi hyväntekeväisyyseleenä 50 paikkaa kaikkiin näytöksiin kerhon kulujen kattamiseksi.
Lopulta rahat eivät riittäneet tullimaksuihin ja Projektion toiminta päättyi.
Toukokuussa 1936 Joukola-teatterissa järjestettiin kerhon viimeinen näytös, jossa esittettiin Heikki Ahon ja Björn Soldanin Suomi kutsuu -dokumentti.
Suomesta ei koskaan tullut naapureidemme veroista elokuvamaata.
Mutta elokuva-ajattelu on historioitsija Antti Alasen mukaan nähtävissä Aallon rakennuksissa. Ainakin jos niitä tarkastelee oikeasta kulmasta.
– Elokuvan ja arkkitehtuurin yhteys on syvällinen, molemmat luovat tiloja suurelle yleisölle.
