Suomalainen hyvinvointivaltio on ihanne, jota lähestulkoon kaikki tässä maassa ovat valmiita puolustamaan. Se ei kuitenkaan syntynyt selkeän suunnitelman pohjalta, vaan riidellen ja kompromissien kautta.
Nyt järjestelmä kohtaa uudenlaisia haasteita: rahoituspohja on murenemassa, väestö ikääntyy ja globalisaatio muuttaa toimintaympäristöä.
Tämä juttu kertoo, miten hyvinvointivaltio rakentui ja mitä asioita on ratkottava, jos se halutaan pelastaa.
Historiantutkija Päivi Uljas ja professori Pauli Kettunen korostavat, että suomalainen hyvinvointivaltio rakentui vähitellen riitojen ja kompromissien kautta.
Se ei ole vain yhden aatteen tai ajanjakson tuote, vaan syvällisempi kokonaisen kansallisvaltion ja demokratian kehityksestä noussut malli.
Sen rakennuspalikoita olivat muu muassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, työväensuojelulait, punamultahallitukset sekä sodan jälkeinen talouskasvun ja tasa-arvon yhteys.
Suomessa työnantajien ja työntekijöiden ohella hyvinvointivaltion synnyttäneessä painissa olivat mukana viljelijöiden edustajat.
Ehkä hieman yllättävää on se, että alkujaan ajatus hyvinvointivaltiosta herätti enemmän vastustusta kuin kannatusta, ja siihen suhtauduttiin lehdistössä kriittisesti.
Hyvinvointivaltio oli pilkkanimi
Sana hyvinvointivaltio ilmestyi suomen kieleen vuonna 1949, kun suomalaislehdissä käännettiin brittiläistä welfare state -käsitettä ja ruotsin välfärdsstatia.
– Toinen ehdokas oli yhteishyvävaltio. Se oli liian myönteinen soveltuakseen pilkalliseen käyttöön, professori Pauli Kettunen kertoo.
Ajateltiin, että köyhällä Suomella ei ollut varaa hyvinvointivaltioon, eikä siihen pitänyt tulevaisuudessakaan pyrkiä.
– 1950-luvulla sosiaalidemokraatit silloin tällöin esittivät tavoittelevansa hyvinvointivaltiota. Oikeisto näki sen sosialistisena holhouksena ja yritteliäisyyden lamauttajana, kommunistit taas pitivät sitä kapitalismin pelastusyrityksenä. Vasta myöhemmin ajatus hyvinvointivaltiosta sai kaikkien kannatuksen, mikä ei tarkoittanut yksimielisyyttä sen toteuttamistavoista, Kettunen avaa historian kulkua.
– Jokainen uudistus syntyi huonona kompromissina, johon ihmiset olivat tavattoman tyytymättömiä. Kuka saa, kuka maksaa ja miten se organisoidaan, historian tutkija Päivi Uljas pukee ajatuksen.
Palvelut kaikille – suomalainen malli
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa vahvistui ajatus universaalista hyvinvointivaltiosta, jossa sosiaaliset oikeudet kuuluvat kaikille kansalaisille. Julkiset palvelut, kuten koulutus ja terveydenhuolto, mahdollistivat laajemman osallistumisen yhteiskuntaan, myös naisille. Suomen kehitys oli pragmaattista.
Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä alkoi myös murros, joka avitti juuri suomalaisen hyvinvointivaltion syntyä.
Historiantutkija Päivi Uljas asettaa sormensa historian aikajanalle juuri tähän. Maatalousvaltainen maa muuttui teolliseksi ja kaupungistuvaksi yhteiskunnaksi ”yhdessä hujauksessa”.
Pienviljelijävaltaisessa Suomessa oli rakennettu sodan jälkeen yli 300 000 pientilaa, mutta vuonna 1962 oli selvää, että maata oli raivattu 300 000 peltoa liikaa, Uljas sanoo.
– Maaseutu kriisiytyi ja pientilojen lapset lähtivät kaupunkiin. Kaupungissa ammattiosastoilla oli vanha sosiaalivakuutuksen utopia työttömyysturvasta ja työeläkejärjestelmästä, Uljas sanoo.
– Hyvinvointivaltio syntyi vuosina 1956–1972. Jos otetaan mukaan työttömyysvakuutus, työeläkejärjestelmä ja sairausvakuutus, se syntyi 1956–62. Kun lisätään kansanterveyslaki, peruskoulujärjestelmä ja päivähoitojärjestelmä, puhutaan ajanjaksosta 1968–72, Uljas sanoo.
Kettunen toteaa, että hyvinvointivaltion ajatus rakentui työnteon päälle.
– Työ nähtiin sekä velvollisuutena että yhteiskunnallisena jäsenyyden ehtona, Kettunen kuvaa.
Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon tuli luterilainen ajatus arkisesta työstä Jumalaa palvelevana kutsumuksena, Kettunen sanoo.
Suomessa korostui työn velvollisuus, Ruotsissa puolestaan oikeus työhön.
Hyvinvointivaltio muuttuu: yhteisvastuusta yksilön kilpailukykyyn
Helsingin yliopiston dosentti, Pisan yliopiston vieraileva professori Henrik Rydenfelt on historiantutkijoiden kanssa samoilla linjoilla siitä, että hyvinvointivaltion kehitys ei ollut suuri etukäteissuunnitelma.
Kylmän sodan aikana sosiaalipolitiikka sidottiin talouskasvun logiikkaan, ja 1980-luvulta lähtien hyvinvointivaltio on yhä enemmän nähty kilpailukyvyn ja innovaatiopolitiikan kautta. Samalla järjestelmän moraalinen perusta on siirtynyt yhteisvastuusta yksilön kilpailukykyyn.
1990-luvun laman jälkeen hyvinvointivaltion rahoituspohja on kiristynyt. Kun väestö ikääntyy ja hoidot kallistuvat, keskustelu on kääntynyt peruspalveluiden määrittelyyn ja resurssien rajallisuuteen.
Yhdeksi olennaiseksi hyvinvointivaltion muutoskohdaksi Henri Rydenfelt nostaa vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen: positiiviset oikeudet, kuten oikeus terveydenhuoltoon ja koulutukseen, nostettiin perustuslain tasolle. Tämä tapahtui EU-jäsenyyden myötä.
– Etenkin tämän vuoksi perustuslakivaliokunta joutuu ottamaan kantaa jopa terveyspalvelujen tasoon. Sote-uudistuksen myötä on menty vielä pidemmälle tilanteeseen, jossa päädymme eduskunnassa keskustelemaan hyvin yksityiskohtaisista ratkaisuista kuten sairaalaverkosta, Rydenfelt avaa.
STM valmistelee parhaillaan periaatteita julkisesti rahoitetuille sote-palveluille, Rydenfelt näkee tämän ”tilinteon hetkenä”: oikeudet on kirjattava selkeämmin, mutta päätöksenteko voi samalla hankaloitua.
Rydenfelt nostaa myös esiin käynnissä olevan sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen.
Mikä neuvoksi?
Se historiasta. Entä sitten nykytila ja tulevaisuus: miten hyvinvointivaltiota voidaan muuttaa niin, että se kestää aikaa ja halutaanko sitä?
Henrik Rydenfelt oli viime vuonna mukana laatimassa ajatuspaja Liberan raporttia Hyvinvointivaltion alavire – nykyisen yhteiskuntajärjestyksen historia. Siinä pohdittiin hyvinvointivaltion ongelmia ja oikeutusta.
– Me ei olla kauhean tarkkaan määritelty, mitä hyvinvointivaltio sisältää. Nyt sosiaali- ja terveyshuollossa ja sosiaaliturvan kokonaisuudistuksessa joudutaan vihdoin kirjaamaan, mitä peruspalveluilla tarkoitetaan, Rydenfelt sanoo.
Toisaalta Rydenfelt ei pidä kriisipuhetta kovin viisaana. Hänestä Suomeen vakiintui laman aikana poliitikkojen tapa puhua yhteiskunnan ongelmista akuutteina kriiseinä.
Näin moni ilmiö nähdään yhtäkkiä kriisinä, vaikka todellista hätää ei välttämättä ole.
– Hyvinvointivaltion palveluissa ei todennäköisesti olisi erityistä kriisiä, ellei taustalla olisi jo valmiiksi suuri valtionvelka ja epävarma taloustilanne, Rydenfelt sanoo.
Hän arvioi, että jos taloudellinen toimeliaisuus saataisiin jälleen kasvuun, palveluiden rahoitus voisi jatkua melko nykyisen kaltaisena ilman varsinaista kriisiä.
Rydenfeltin mukaan nykykeskustelun ytimessä on kolme ideologista jännitettä:
- Terveysutilitarismi, rajallisia resursseja optimoidaan kokonaisterveyden maksimoimiseksi, mikä voi tarkoittaa kalliiden hoitojen rajaamista.
- Perusoikeusajattelu, kaikille kuuluu paljon ja kattavasti, jopa lähelle ”maksimitasoa”.
- Universaalisuus vai rajaus, jaetaanko hyvinvointia kaikille Suomessa oleville vai suppeammin kansalaisille.
– Nämä lähestymistavat ovat törmäyskurssilla. Keskustelu siitä, mitä luvataan ja kenelle, on vasta alkamassa, hän sanoo.
Rydenfelt muistuttaa, että hyvinvointivaltiota kannatetaan Suomessa kautta puoluekentän.
– Hyvinvointivaltion alasajolla ei voita vaaleja. Mutta kannatus voi rapautua nopeasti, jos julkiset palvelut eivät toimi ja työssäkäyvät kokevat maksavansa turhasta, hän sanoo.
”Kaikki pelkäävät menettävänsä jotain”
Rydenfeltin mukaan nyt, kun hyvinvointivaltion rahoitus on kriisissä, olisi perusteltua määritellä palvelut ja verotus yhtenäisesti. Terveydenhuollon ja sosiaaliturvan uudistusten myötä tekeillä on tavallaan uusi yhteiskuntasopimus, hän sanoo. Sitä ei kuitenkaan tehdä kovin avoimesti ja kansalaisten tahtoa kysellen, koska keskustelu on poliittisesti vaikeaa.
– Kaikki pelkäävät menettävänsä jotain.
Historioitsija Pauli Kettunen ei täysin innostu yhteiskuntasopimuksen ajatuksesta. Syynä on sen poliittinen käyttö esimerkiksi Sipilän hallituksen aikaan.
Kettunen korostaa silti myös luottamuksen merkitystä yhteiskuntasopimukselle ja hyvinvointivaltiolle.
– Hyvinvointivaltio on ollut poliittista vakautta ja yhteiskunnallista koheesiota vahvistava rakenne. Jos luottamus siihen rapautuu, seuraukset ovat laajat.
Kettusen mukaan puhe hyvinvointivaltion kriisistä on usein kaventunut velkakeskusteluksi, vaikka todelliset haasteet liittyvät työn murrokseen, digitalisaatioon, ekologiseen kestävyyteen ja globalisaatioon.
– Jos kriisi nähdään vain valtionvelan kautta, kadotamme kyvyn nähdä laajemman yhteiskunnallisen muutoksen, hän sanoo.
Myös historiantutkija Päivi Uljas yhtyy ajatukseen, että hyvinvointivaltion perustana ollut rahoitusmalli on nyt kriisissä. Järjestelmä rakennettiin palkkatyöhön sidottujen maksujen varaan, mikä ei enää toimi muuttuneessa työelämässä.
– Koko sosiaalivakuutus on rakennettu työvoimaan sidotuilla kuluilla. Mutta nyt meillä on valtava määrä ihmisiä, jotka ovat niiden ulkopuolella, Uljas toteaa.
Uljaksen mukaan hyvinvointivaltion tulevaisuuden kannalta on ratkaistava kolme keskeistä haastetta: kansainvälinen kilpailu, järjestelmän kattavuus ja rahoitus.
– Meidän pitäisi vastata nousevien maiden haasteeseen samalla lailla. Jos Kiina satsaa koulutukseen, hyvinvointiin ja infraan, niin siihen pitää vastata infrastruktuurilla ja koulutuksella, ei aseilla, Uljas sanoo.
Toiseksi järjestelmän tulisi palvella kaikkia kansalaisia.
– Meillä on oikeistolaisista lähtökohdista huomattava määrä ihmisiä, jotka eivät koe, että hyvinvointivaltio palvelee heitä. Meillä pitäisi olla yksi ja yhtenäinen sosiaalivakuutus, Uljas painottaa.
Kolmanneksi on löydettävä uusi rahoitusmalli.
– Rahaa on. Pitää löytää malli, jolla saadaan saatanallisten myllyjen [robotit ja automatisoitu teollisuus] kate oikeudenmukaisemmin yhteiskuntaa palvelemaan. Nykyinen järjestelmä verottaa sairaanhoitajia, kunnan työntekijöitä ja pieniä leipomoita, Uljas sanoo,