Toimittaja Paavo Teittinen yrittää etsiä sopivampaa sanaa. Ei onnistu, joten mennään kirosanalla.
– Ihmisten tilanteen näkeminen vituttaa.
Tutkivana toimittajana Helsingin Sanomissa työskentelevä Teittinen kohtaa työssään jatkuvasti ihmiskaupan ja riiston uhreiksi joutuneita ihmisiä. Hän on raportoinut muun muassa nepalilaisravintoloissa tapahtuneesta työntekijöiden hyväksikäytöstä.
Työssään Teittinen ei omien sanojensa mukaan juuri liikutu. Murheessa vellominen ei auttaisi ketään. Turhautunut hän sen sijaan on usein. Paras, mitä toimittaja voi silloin tehdä, on kanavoida tunne mahdollisimman vahvaan lehtijuttuun – tai tietokirjaan.
Finlandia-palkitussa tietokirjassaan Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen Teittinen piirtää tapausesimerkkien kautta kuvan Suomesta, jossa ihmiskauppaan ja ulkomaisten työntekijöiden riistoon ei ole osattu tai kyetty puuttumaan.
Eikä siihen ole haluttukaan puuttua. Ulkomaisen työvoiman hyväksikäytöstä kun hyötyy melkein koko Suomi.
– Tämä vaikuttaa välillisesti tai välittömästi meidän elintasoomme, jos saamme halvempia lounaita tai pakastemarjoja, tai jos kunta tilaa riistofirmalta lastemme koulun siivouksen.
Ongelmaa ei ole haluttu tunnistaa
Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajan valitsi tänä vuonna Ylen ulkomaantoimittaja Antti Kuronen. Perusteluissaan Kuronen sanoo Teittisen kirjasta:
”Taidokkaasti koostettu teos osoittaa, etteivät moderni orjuus ja ihmiskauppa ole marginaali-ilmiöitä. Riisto on osa yhteiskuntaamme, ja kaiken lisäksi yhteiskuntamme rakenteet ylläpitävät ilmiötä. Tämä ei ole iloinen kirja, eikä kovin toiveikas, mutta se on tärkeä teos. Se ei katso pois.”
Kyseessä oli Teittisen ensimmäinen Finlandia-ehdokkuus.
Kirjan alaotsikko on harkittu. Teittinen korostaa, että kyse on pahimmillaan orjuudesta – kahleet vain ovat nykyään näkymättömät.
Moderni orjuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Nepalin ja Bangladeshin kaltaisista köyhistä maista tuodut työntekijät pakotetaan maksamaan työpaikoistaan työnantajalle tai välittäjälle. Sen jälkeen heidät laitetaan työskentelemään epäinhimillisiin oloihin. Usein osa ”kynnysrahasta” jää velaksi, jota he maksavat takaisin työllä. Irtisanoutuminen ei ole vaihtoehto, koska velka täytyy kuitata. Se tarkoittaisi myös oleskeluluvan perumista ja maastapoistamista.
Tätä tapahtuu esimerkiksi ravintoloissa, rakennustyömailla, metsissä, marjatiloilla ja siivousfirmoissa. Pitkillä alihankintaketjuilla häivytetään vastuu. Suomalaisyritys voi tilata palvelun toisaalta ja painaa pään pensaaseen.
Suomi on ollut pitkään surkea ihmiskaupan tunnistamisessa ja kitkemisessä, Teittinen arvioi.
Ongelmaa tai sen laajuutta ei ole haluttu Teittisen mukaan tunnistaa, koska se rikkoisi käsitystämme siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Mielikuvissa Suomi on reilu oikeus- ja hyvinvointivaltio.
Ongelma on ollut helppo sivuuttaa siksikin, että melkein kaikki uhrit ovat ulkomaalaisia ja jo valmiiksi marginaalissa. Riisto ei kohdistu ”meihin” vaan ”heihin”.
Rikostutkinnasta vastaavat poliisit taas ovat vedonneet resurssien ja osaamisen puutteeseen, mutta Teittisen mukaan resursseja on myös käytetty huonosti.
– Juttuja on lopetettu tutkimatta niitä lainkaan, kuulematta todistajia, tekemättä mitään. Tapaukset ovat seisseet poliisin pöydällä jopa viisi–kuusi vuotta, vaikka ne ovat rikoslain vakavimpia rikoksia.
Ja koska lähes kaikki uhrit ovat ulkomaalaisia, ei heidän kertomuksiinsa ole Teittisen mukaan uskottu. Oletus on poliisissa usein ollut, että kokemuksistaan kertova yrittää vain saada oleskeluluvalleen jatkoa.
– Varmasti ihmiset keksivät kaiken näköisiä keinoja voidakseen jäädä Suomeen. Mutta tutkisitte ne jutut sitten! Hankkikaa valvontakameratallenteet ja puhelinten paikkatiedot. Selvittäkää, niin nähdään, valehtelevatko he.
Moderni orjuus uhkaa oikeusvaltiota
Teittinen on raportoinut Suomessa tapahtuvasta ihmiskaupasta vuosien ajan. Kirjassa syvennytään jo uutisoituun, mutta nostetaan esiin myös uusia tapauksia, kuten kylpylähotelli Järvisydämessä tapahtunut ukrainalaisten sotapakolaisten työehtojen polkeminen.
Teittinen sanoo ajatelleensa pitkään, että täällä kaikkien perustuslailliset oikeudet turvataan, uhrit saavat apua ja rikolliset joutuvat vastuuseen.
Enää hän ei ajattele niin. Työ on avannut hänen silmänsä sille, miten huonosti oikeusjärjestelmä usein kohtelee ihmiskaupan ja muun hyväksikäytön uhreja.
Teittinen muistuttaa, että moderni orjuus on akuutti uhka suomalaiselle oikeusvaltiolle. Se murentaa ajatusta suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa noudatetaan lakia ja kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteita.
– Ei voida lähteä siitä, että heillä olisi huonommin siellä Nepalissa, Bangladeshissa tai Uzbekistanissa. Se ei ole riittävä rima.
Parannusta tilanteeseen on tullut, paljolti Teittisen työn ansiosta. Syyttäjiä ja poliiseja on koulutettu, Helsingin poliisissa toimii valtakunnallinen ihmiskaupparyhmä ja Migri on parantanut hyväksikäytön tunnistamista ja siihen puuttumista. Poliitikot puhuvat aiheesta.
Teittinen ei silti usko, että modernia orjuutta saadaan koskaan kitkettyä Suomesta.
Hän nostaa esimerkiksi thaimaalaiset marjanpoimijat, joiden hyväksikäytöstä on puhuttu mediassa vuosien ajan. Tuotantoketju koostuu tahoista, joilla on taloudellinen intressi siihen, ettei tilanne muutu: marjafirmat ja poimijoita välittävät rikolliset, mutta myös kauppaketjut, ostajat ja jopa poimijoita Suomeen lennättävä Finnair.
– Kitka kaikelle muutokselle on tosi kova.
Riisto jatkuu
Entäs ne nepalilaisravintolat sitten?
Teittinen sanoo nähneensä kerta toisensa jälkeen, kuinka johonkin yhteiskunnalliseen ilmiöön herätään. Viranomaiset ryhdistäytyvät ja ala siistiytyy – hetkeksi.
Kun nepalilaisravintoloissa tapahtuneesta riistosta uutisoitiin, kuluttajat reagoivat. Monet halusivat boikotoida ravintoloita, kunnes olisi selvää, mitkä niistä toimivat eettisesti. Ihmiskaupan kitkemiseen pantiin paukkuja, ravintolanomistajille langetettiin rikostuomioita.
Ajan myötä ravintolat täyttyivät taas asiakkaista.
Mutta ongelma ei ole poistunut.
– Haastattelin viime keväänä nepalilaisia lähteitäni, ja kyllä se viesti kaikilta oli, että ihan sama riisto jatkuu ravintoloissa.