Jo hetken aikaa Suomessa on pohdittu, voitaisiinko pakottava kontrollointi kriminalisoida. Oikeastaan voisi ihmetellä, miksi asiaa pohditaan vasta nyt. Ilmiö on nimittäin ikivanha – pakottavaa kontrollia lienee ollut olemassa yhtä kauan kuin meitä ihmisiäkin.
Kontrollilla on monet kasvot, vaikka nykyään se on alettu tunnistaa hiukan selvemmin. Pakottavaa kontrollointia harjoittaa esimerkiksi sairaalloisen mustasukkainen puoliso, joka pyrkii sanelemaan, keitä kumppani saa tavata – tai tiivis uskonnollinen yhteisö, joka sulkee painostustarkoituksessa yhden jäsenensä toiminnastaan ulos.
Kyse on henkisestä väkivallasta, johon voi liittyä myös fyysisen väkivallan uhka.
Kontrollointi on julkisuudessa yhdistetty myös erilaisiin maahanmuuttajayhteisöihin, ja toisaalta ongelmasta puhutaan myös sukupuolistuneen väkivallan muotona. Silloin pakottava kontrolli kohdistuu nimenomaan naisiin.
Pakottavan kontrolloinnin tarkoitus on riistää uhrilta itsemääräämisoikeus, rajata hänen toimintavapauttaan. Kyse on pitkäkestoisesta henkisestä väkivallasta. Siihen voi liittyä myös fyysisen väkivallan uhka. Myös se, että uhri pyrkii irtaantumaan asetelmasta, voi altistaa hänet edelleen eskaloituvalle väkivallalle.
Pakottava kontrolli ”näkyy” huonosti. Sitä on vaikea havaita ulkoapäin. Kontrollointi tapahtuu usein yksityisissä, rajatuissa tiloissa, joihin kenellä tahansa ei ole pääsyä. Tapahtuneen todistaminen jälkikäteen voi olla niin ikään vaikeaa.
Runsaat pari vuotta sitten Itä-Suomen yliopisto teki pakottavasta kontrollista oikeusministeriölle selvityksen. Siinä todetaan, että psyykkinen väkivalta tulee pahoinpitelynä rangaistavaksi vain harvoin. Tapaukset, joissa tekijä ja uhri asuvat erillään, tunnistetaan kyllä vainoamisena, mutta mikään olemassa oleva rikostunnusmerkistö ei kata sellaisenaan pakottavaa kontrollia.
Selvityksessä ehdotetaankin, että pakottava kontrollointi ja sen tunnusmerkistö lisättäisiin rikoslakiin.
Mikään nykyinen rikostunnusmerkistö ei kata sellaisenaan pakottavaa kontrollia.
Kriminalisointi olisi tärkeä askel eteenpäin, kun poliisi, sosiaalityö ja oikeusjärjestelmä saisivat selkeät työkalut toimia. Mutta vielä tärkeämpää olisi oppia välttämään ongelma jo ennalta.
Pakottava kontrolli on noussut otsikoihin muun muassa kunniaan liittyvän väkivallan ja maahanmuuttajataustaisten keskuudessa. Valta- ja vähemmistökulttuurien erilaisuus on tuonut ilmiötä näkyvämmäksi.
Silti ongelma koskee kaikkia, niin vähemmistöjä kuin valtakulttuuriakin. Sen nähdäkseen, on katsottava omassa arjessaan sisäänpäin. Suomalaisella valtakulttuurilla saattaa olla yksi näkemisen este, jota jossain muussa yhteydessä pitäisimme hyveenä: yksityisyyden kunnioitus.
Perhettä ja lähisuhteita pidetään meillä elämänalueena, jonka sisäisiin asioihin ei puututa. Samalla tuo yksityisyyden kunnioittaminen voi kuitenkin jättää ihmisen vahingollisiin olosuhteisiin – ilman apua.
Olen itse yhdistelmä suomalaista ja arabialaista kulttuuria, ja myös minä tunnistan pyhän yksityisyyden asenteen – tunnistan, vaikka olen ollut myös pakottavan kontrollin kokija ja uhri.
Suomalaisuuteen kuuluva yksityisyyden kunnioitus voi olla este ongelman havaitsemiselle.
Pakottavan kontrolloinnin kriminalisoinnissa on kyse oikeudesta elää omana itsenään. Sen nimeäminen ja tuomitseminen olisi viesti siitä, että yhteiskunta ei hyväksy vallan väärinkäyttöä missään suhteissa. Se olisi oikeusjärjestelmän ja ihmisoikeuksien asettamista vaarallisen kohteliaisuuden ja hiljaisuuden normin edelle.
Mutta mikä tärkeintä, pakottavan kontrollin määritteleminen rikokseksi laittaisi meidät kohtaamaan asenteet ja normit, jotka mahdollistavat tuon kontrollin, tunnistamaan epäkohdat oman mukavuutemme ylitse.
Sillä kontrolli menestyy siellä, missä perhe, seurakunta, maahanmuuttajayhteisö tai vammaisia ja iäkkäitä hoitava valta sulkevat rivinsä ja opettaa: vaikeneminen on hyve.
Jos vaalimme sitä hyvettä, näemme ongelman vain silloin, kun se kohtaa ”vieraita ja outoja” – vaikka sama kontrolli elää olohuoneessamme.
Amani Al-mehsen
Kirjoittaja on ihmisoikeusasiantuntija ja pakottavan kontrollin selviytyjä